Poutsu: Menestymään, eikös niin?

Torstai 1.9.2011 klo 0:29

Daegun MM-kisoissa on päässyt käsiksi mitaleihin jo 28 maata. Pisteitä saaneita maita on 59 eli kaiketi Suomi on sitten tällä erää kisojen 60. paras maa Olli-Pekka Karjalaisen yhdeksännellä sijalla.
Osku Torron 216 ja karsiutuminen on noussut puheenaiheeksi keskustelupalstoilla. Torrohan arveli jossakin vaiheessa, että edessä on jalkaleikkaus ja MM-kisat saattavat jäädä. Torro pyörsi päätöksensä ja jälki oli sen mukaista. Toisaalta hallissa parhaat hyppynsä tehnyt jyväskyläläinen ei ole vielä koskaan päässyt arvokisoissa karsintaa pidemmälle.
On myös pohdittu sitä, miksi suomalaisurheilijat pitävät MM-kisoja loukkaantuneiden, toipilaiden ja keskenkuntoisten esiintymisareenana.

o o o

Toinen asia sitten on, että Daeguun ylipäätään valittiin urheilijoita, joilla ei etukäteenkään ollut mitään mahdollisuuksia karsintakisasta eteenpäin. Torron lisäksi ainakin Sandra Eriksson ja Jere Bergius. Eriksson alitti esteissä B-rajan puolella sekunnilla. Bergiuksen (ja Eemeli Salomäen) hypyt Lappeenrannan eliittikisoissa olivat sitä luokkaa, ettei mitään mahdollisuuksia pistesijahyppyihin.
Liian monille kärkitason yleisurheilijoillemme tuntuu olevan tärkeämpää päästä arvokisoihin kuin menestyä siellä.
Pitänee paikkansa, että yksikään valittu ei koskaan jää kisoista pois jos vaan saa pidettyä loukkaantumisensa salassa.
Minna Nikkanen valittiin Daeguun, loukkaantui ja jäi pois. Olisi kiva tietää olisiko hänkin kuulunut kisajoukkueeseen, jos ei olisi loukkaantunut. Turha reissu, sillä somerolaisen tuloskunto on kesällä ollut varjo siitä mitä oli talvella.

o o o

Onhan se tietysti hyvä, että kisoissa on suomalaisiakin mukana. Lisäähän se mielenkiintoa.
Keihään karsinnat ovat vuorossa torstaina. Naiset heittävät Suomen aikaa aamuyöllä ja miehet vasta iltapäivällä.
Hyvä järjestys. Liekö IAAF:n hallituksesta Daegussa pudonneella Ilkka Kanervalla ollut aikataulun sondeeraksessa sormensa pelissä. Kanerva lienee ymmärtänyt asian perimmäisen tarkoituksen. On nimittäin kiva nähdä edes kahtena päivänä menestyviä suomalaisia iltasessiossa? Keihään finaalihan viskotaan lauantaina klo 13.

o o o

Daegu on raskas urakka paitsi suomalaisurheilijoille myös kaikille muille virkansa puolesta paikalla olleille. Ja alkukilpailut livenä töllöttäville.
Yöunet tahtovat jäädä vähiin, vaikka itäisellä pallonpuoliskolla järjestettävät kisat suosivat aikataulullisesti esimerkiksi paikalla olevia toimittajia. Aikaero on +6 tuntia eli aikaa juttujen väsäämiseen jää iltakilpailujenkin jälkeen ennen kuin dead linet paukkuvat.

o o o

Toista oli Montrealin olympialaisissa 1976. Jouduin (=pääsin) kisoihin töihin noviisina, sillä olin aloittanut urheilutoimittajan työt vuoden 1975 alussa, puolitoista vuotta aiemmin. Kisoista tuli minulle todellinen tulikaste.
Aikaero oli muistaakseni -7 tuntia. Käytännössä se merkitsi sitä, että vain kisapaikoilla kirjoitetut aamupäivän jutut ehtivät Suomessa seuraavan päivän sanomalehteen. Iltakilpailujen juttuja kirjoiteltiin aamukolmeen majapaikkana toimineen yliopiston ahtaassa opiskelija-asunnossa.
Aamulla oli kiiruhdettava klo 7-8 munille ja pekoneille yliopiston ruokalaan, muuta ei ollut tarjollakaan. Sitten lehdistöbussiin yölliset hengen tuotteet olkalaukussa. Liuskat kuskattiin pressikeskukseen tai lehdistöpisteisiin kisapaikoilla. Siihen aikaan, 35 vuotta sitten, jutut naputeltiin ensin reikänauhalle ja kelattiin sitten Suomeen. Kun silloinen päätoimittaja aikanaan sai muhkean telelaskun, oli kommentti: Olisihan vähempikin määrä juttuja riittänyt. En maininnut, että yksi puheluista kotimaahan eksyi muistaakseni Joutsaan jonnekin mökkiperälle. Puhelullani Montrealista tein pari ihmistä onnelliseksi. Että ihan Kanatasta!

o o o

Kisapaikat oli Montrealissa keskitetty pääosin samalle alueelle. Ainakin niiden lajien, joita enimmäkseen seurasin (yleisurheilu, nyrkkeily ja paini). Vaikka matka kisapaikoilta yliopistolle oli vain muutama kilometri, nielaisi väli helpostikin tunnin.
Siihen aikaan suomalaiset myös pärjäsivät (4 kultaa ja 2 hopeaa, josta yleisurheilijat 2+2) eli raportoitavaa oli. Urheilijoille ei vielä veritestejä tehty, mutta nestemäistä dopingia tarvitsivat toimittajatkin.
Muuten ei olisi jaksanut! Kisat kestivät 16 päivää, mutta perillä olimme kolmisen viikkoa. Joka päivä oli työpäivä.

Kommentoi kirjoitusta.

Pelttari: Nouseeko yleisurheilu maailmankartalla

Keskiviikko 31.8.2011 klo 23:21

Voitto Botswanaan, Brasiliaan ja Grenadaan, Iran loppukilpailussa. Yllätysten kisat niin sääntöjen kuin urheilijoiden voimin. Yleisurheilun ystävälle kerrankin aidolta näyttävää kilpailua tylsien timanttiliigapeijaisten sijaan.  Tätä kaikkea on Daegu tarjonnut.
Mutta, mutta.

o o o

Katsomoa ei Daegussa varmaan saada täyteen kisaviikon aikana. Korealaisia ei yleisurheilu isommin kiinnosta. Heitä kuulemma surettaa Boltin kohtalo satasen finaalissa.
Tein pikakatsausta läntisen maailman lehtien nettisivuille. New York Timesin urheilusivujen pääsisältö oli tenniksen US Openia. BBC kyllä seuraa kisoja, mutta noteerasi Wayne Rooneyn kaljun parantelun korkeammalle kuin Daegun. Pariisissa ´L´Equipestä löytyi rugby paljon paremmin kuin yleisurheilu. CNN piti Boltin ja Pistoriuksen esillä. Espanjan El Mundossa koripallon EM-kisat, Espanjan ympäriajo, jalkapallo, tennis ja formulat ovat ennen yleisurheilua. Yleisurheilusta otsikkoon yltää Isinbajevan epåonnistuminen.

o o o

Hienoja kisoja maailmalla pidetään meidän tietämättä kriketissä, rugbyssa, snookerissa ja ties missä lajissa. Siis hienoja kisoja, jotka kiinnostavat lajiniiloja, mutta eivät suurta yleisöä.
Yleisurheilun kansainvälisesti suurin pönkittäjä on sen asema kesäolympiakisojen päänäyttämön päätapahtumana. MM-kisat, saati maanosien kisat eivät pitäisi yleisurheilua edes siinä asemassa, missä se vielä on. Yleisurheilussa ns. household nimiä eli kaikissa kotitalouksissa tunnettuja ovat Usain Bolt ja… en tiedä toista.
Golfilla oli Tiger Woods, koripallolla Michael Jordan, tenniksellä on Roger Federer, mutta jalkapallolla on ainakin Messi ja Christiano Ronaldo.

o o o

Yleisurheilu ei siis ole maailmanlaajuisesti kovin yleistä tunnettuudeltaan ja näkyvyydeltään.
Onko tässä sitten jokin ongelma. Ehkä ei, mutta vaara piilee, että muut lajit tulevat jyräämään yleisurheilua yhä enemmän, koska televisiokatsojien määrä luo markkinat ja markkinat tuovat rahan. Yleisurheilun pitäisi pystyä nousemaan Kiinassa ja Intiassa isoksi lajiksi, mutta ei hyvältä näytä näiden menestys suhteessa väkilukuun. Ei riitä, että maailmassa lienee vain Jamaika maa, missä yleisurheilu on ykköslaji. Ja sielläkin lajikirjo kattaa vain nurkkauksen 100:sta metristä  400 metriin.

o o o

Kun on ollut mahdollisuus viime vuosina seurata useampia jaksoja USA:n television arkista urheilutarjontaa, voi sanoa varmasti, että niillä markkinoilla mikään ei tule horjuttamaan omien ammattilassarjojen asemaa. Baseball, jenkkifutis, koripallo, golf ja kohtuullisesti jääkiekkokin tulevat pitämään asemansa kaikkien muiden edellä. Ne ovat juurtuneet syvään sikäliäiseen kulttuuriin. Muualla maailmassa jalkapallon ykkösasema on kiistaton.

o o o

Hätä ei ole tänään tässä ja nyt, mutta tuleeko joskus päivä, jolloin yleisurheilua ei televisiosta löydä kuin maksukanavien lajiniilojen pieni yleisö. En tiedä, mutta sen tiedän, ettei maitsemissani nettilehdissä oltu huomattu, että Daegussa oli tänään j‰rjestetty kilpakvelyä. Naapuriapuun voi kuitenkin luottaa: Dagens Nyheter noteerasi asian puoleltapäivin ykkösurheilu-uutisena.

Kommentoi kirjoitusta.

Poutsu: MM-kisat lyö GP-kisat 6-0

Keskiviikko 31.8.2011 klo 0:12

Palataan vielä kerran kuubalaisen Dayron Roblesin hylkäykseen 110 metrin aitajuoksun finaalissa. Mainostamallani SUL:n keskustelupalstalla nimimerkki ArtoB eli ensimmäisten MM-kisojen 1983 hopea-aituri Arto Bryggare otti kantaa tapahtuneeseen.
Bryggaren mukaan mitään syytä hylkyyn ei ollut.
” Kuten vaarit ja niilot ehkä muistavat 1983 MM-finaalissa Greg Foster kaatoi, kompuroi ja valitettavasti vielä voitti. Hän kaatoi Thomas Munkeltin aidankin, josta DDR oli nostamassa protestia. Thomas sanoi, ettei kannata. Hänen mielestään hänen olisi vain pitänyt olla Fosteria ennen aidalla. Siinä tapauksessa ei Fosterin kompurointi olisi häntä haitannut”.
Bryggare oli myöhemmin kysäissyt asiasta Munkeltilta: Thomas vain sanoi, että se on aitajuoksua.
Bryggare jatkoi: Jos Robles teki vedon tahallaan, asia on selvä ja jos hän oli Liun radalla, asia on selvä. Mutta vetoliike kuuluu tekniikkaan, vapaan käden tasapainottava liike samoin. Tapahtumasta Zurich ja Bryssel ovat innoissaan. Minä en, Bryggare viittasi loppukauden GP-kisoihin 8.9. ja  16.9. Niitä on helppo myydä Roblesin ja Liun revanssilla.

o o o

Kysäiseepä Artsi vielä, että ”miten muuten luulette käyvän, jos Kiina tekee protestin, jonka seuraksena USA:n urheilija voittaa ja kuubalainen diskataan. Luuletteko todellakin, että kyse on vain urheilusta?”
Bryggare muistelee lyöneensä urallaan kisassa vahingossa naapuria naamaan ja kylkeen ja häneltä itseltään on revitty paita ja lyöty lukuisia kertoja juoksun aikana sinne tänne, mutta ei varmasti tahallaan.
Aikoinaan se oli osa aitajuoksua, mutta nyt taitaa tilanne olla toinen, Bryggare arveli.

o o o

Tiistainakin jatkui Daegussa leimalliseksi tullut ilmiö: mestarit kaatuvat ja nuoret nälkäiset riistävät heidän paikkansa.
Hyvä niin. Kisat eivät ainakaan käy pitkäveteisiksi.
Brasilian Fabiana Murer voitti naisten seipään ja legenda Jelena Isinbajeva jätettiin pistesijoille. Tatjana Tshernova yllätti Jessica Ennisin täydellisesti 7-ottelussa.
Miesten 400 metrillä USA:n pikajuoksujoukkueen kirkkain tähti LaShawn Merritt ja Grenadan junnu Kirani James kirivät loppusuoran vierekkäisillä radoilla rinta rinnan ja juoksu päättyi 0,03 sekunnin erolla Grenadan ensimmäiseen maailmanmestaruuteen.
Sama oli ero päivää aikaisemmin naisten samalla matkalla, kun USA:n pikajuoksujoukkueen kirkkain tähti Allyson Felix hävisi kirissä ja Botswanan Amantle eteni viereisellä radalla 0,03 sekuntia nopeammin. Ja silloin puolestaan Botswana sai ensimmäiseen maailmanmestaruuden.
Ennisin, Isinbajevan, Merrittin ja Felixin lisäksi sankareista ovat kaatuneet myös Usain Bolt, Kenenisa Bekele, Renaud Lavillenie, Veronica Campbell-Brown ja Dayron Robles.
Heistä etenkin Bolt voi vielä pestä kasvonsa 200 metrillä ja pikaviestissä.
Merkille pantavaa ja positiivista on myös ollut se, että GP-kisojen jänisjuoksujen sankarit ovat voittopuolisesti joutuneet kantapäiden katselijoiden rooliin.

o o o

Ja yllätykselliset MM-kisat ovat puolivälissä, joten Pelttarin Hannukin joutuu keskiviikkona tyytymään vain naiskävelijöiden kauniiseen askellukseen.
Ateenan olympiakisojen 2004 pohjakosketuksen (paras sija Pitkämäen 8:s) on edelleen mahdollista saavuttaa.
Toivottavasti ei! Vasta Olli-Pekka Karjalainen on selvittänyt karsinnan, mutta päätyi yhdeksänneksi.
Aikamoiset lataukset jäävät mieskeihäreiden ja -kävelijöiden niskaan. Vähän yllätyin, kún Pitkämäki Ylen Teksti-tv:n mukaan kehuskeli kuntonsa kohoavan kohisten.
Että pitikö sitä ihan ehdoin tahdoin kerätä itselleen lisää paineita?
Toisaalta toimittajathan tiedetään. Kansa tykkää raflaavasta tyylistä ja jos urheilija sitten kaiken jälkeen epäonnistuu, onpa herkullinen tilanne…

o o o

SUL mainostaa iltapäivälehdissä runsaan viikon kuluttua käytävää Suomi-Ruotsi -maaottelua näyttävästi.
On aikamoinen ihme ja hyvä tutkimuksenkin kohde, että MM-kisojen kahden nollakerholaisen väliset maaottelut vetävät yhä väkeä.
Ei syynä voi olla pelkästään se, että länsinaapurin rökittäminen on kivaa, koska Ruotsi on ollut viime vuosina niskan päällä. Tosin tänä vuonna tilastomaaottelu lupaisi, että isännät voisivat voittaa neljästä ottelusta (M, N, P ja T) jopa kolme.
Kun katselee Daegun epäonnistumisia, niin jotain tarttis tehdä valmennusorganisaatioissa. Ja pian. Ei kaikki voi olla rahasta kiinni.

Kommentoi kirjoitusta.

Poutsu: Väärin meni

Maanantai 29.8.2011 klo 23:23

Daegun MM-kisojen kolme ensimmäistä päivää ovat tarjonneet runsaasti dramatiikkaa, yllätyksiä ja tiukkoja kamppailuja niin juoksuradoilla kuin kentälläkin. Juoksijattaren tökerö aavistuslähtö naisten 400 metrin alkuerissä pisti ajattelemaan d-kirjaimen pelkoa, vaikka kaikki kilpailijat pääsevät kisoissa nauttimaan testauksen ilosta menestyksestä riippumatta kun vaan käy tsäkä arvonnoissa.

Miesten satasella Usain Boltista tuli tavallinen kuolevainen ja saman koki brittijuoksija Dwain Chambers jo välierissä. Yhteenkään ”varaslähtöön ei ole varaa”-sääntö koskee kaikkia.

o o o

Pahin kauneusvirhe tapahtui miesten 110 metrin aitojen loppukilpailussa. Kuuban Dayron Robles ehti maaliin ennen USA:n Jason Richardssonia ja Kiinan Xiangia.
Robles horjutti oikealla kädellään Xiangin juoksua kahdella viimeisellä aidalla ja hylättiin. Mestariksi nostettiin Richardsson.
Tuskin Roblesin teko oli tahallinen, vaikka toisessa kosketuksessa kuubalaisen käsi muistutti kapteeni Koukun luuvitosta. Mene ja tiedä, sillä sodassa, rakkaudessa ja - urheilussa - kaikki keinot tunnetusti ovat sallittuja.
Aika selvää on, että ilman häirintää Liu olisi voittanut kisan. Hän olikin noussut kisan johtoon jos ei vielä viimeistä edellisellä niin ainakin viimeisellä aidalla. Siksi suurin vääryys tapahtuikin siinä, että Richardsson nostettiin automaattisesti mestariksi.
Hyvä kysymys on, että onko Richardsson oikeutetumpi mestari kuin Robles? Liusta puhumattakaan?
Vielä parempi kysymys on, miten asia sitten olisi pitänyt ratkaista, jos juoksua - tai etenkin Liun ja Richarssonin kamppailua ei voida/voida uusia?
Ratkaisulla taataan ainakin se, että syytökset jenkkien suosimisesta kabineteissa saavat lisää vettä kiukaalle.

o o o

Daegussa on nähty harvinaisen paljon hyviä ja jännittäviä juoksulajien finaaleja. Boltin lisäksi vanhoista ikimestareista on kaatunut muun muassa Kenenisa Bekele. Silti kymppi oli mahtava näytelmä, jossa tunnelma koko ajan tiivistyi loppua kohden.
Jos Kenia hallitsi avauspäivää ja vei kaikki kuusi mitalia, tiistain kaikki kuusi maailmanmestaruutta menivät eri maanosiin, jos Roblesin diskausta ei lasketa mukaan.
Suosikkien kaatuminen ja aivan uusien kasvojen kipuaminen jopa mestareiksi on ollut kisojen suola.
Samaa saattaa olla luvassa tiistaina miesten 800 metrin finaalissa. Tässä täydellistä vauhdinjakoa ja taktista nerokkuutta vaativassa lajissa maailmanmestaruus ei ole vain Kenian David Rudishan, Sudanin Abubaker Kakin ja Venäjän Juri Borzakovskin kauppa.

o o o

SUL:n keskustelupalstalla käydään asiantuntevaa keskustelua Daegun tapahtumista. Mielipiteet Roblesin diskauksesta menevät pahasti ristiin, kutakuinkin fifti-sixti!
Uuden-Seelannin Valeri Adamsin (ent. Vili) huippupukkausta kuulapaikalla ihaillaan kovasti, vaikka urheilija välillä jo lopetti uransa. Finaalityöntö sivusi kisaennätystä ja eikä kalvennut yhtään Neuvostoliiton ja DDR:n tyttöjen villien aikojen tuloksille.
Joku valitteli sitä, ettei meillä enää ole oikeita tyyppejä naisten kuulantyöntöön. Toinen kontrasi, että kyllä meilläkin räjähtäviä naisia löytyy, mutta onko heistä kuulantyöntäjiksi, se onkin toinen juttu.
Niinpä.
Katugallup muuten todisti sunnuntaina, että jos Jukka Keskisalon parhaat vuodet esteissä ovat jo takana, ei huolta. Janne Ukonmaanahosta tulee korvaaja pikavauhtia. Kaverilla on kuulemma sopivan rento otekin urheiluun.

o o o


Jaksamisia tv-urheilun äärellä! Ja kun päivä valkenee töihin lepäämään, jos ei aamuflunssa haittaa!


Kommentoi kirjoitusta.

Poutsu: Tuttua rataa!

Lauantai 27.8.2011 klo 11:47

Ai onhan siellä Teekussa muutakin kuin suomalainen keihässoppa!
Järjestyksessään 13:nnet yleisurheilun MM-kisat alkoivat Daegussa lauantaita vasten yöllä. Ja kuuluuhan ohjelmaan tosiaan paljon muitakin lajeja kuin keihäs.
Pahasti näyttää vaan siltä, että Daegusta tulee monien viime arvokisojen tapaan suomalaisittain aamukarsintahappeningeja. Ja meillä on nyt kisarajojen takia paikan päällä tavallistakin vähemmän karsiutujia.

o o o

Jos vielä kevyesti sivuaisi keihäsvalintasoppaa, keitoksesta puuttuu enää vain se, että oikeutta saanut Antti Ruuskanen rämpisi karsinnassa 77-metrisen ja siirtyisi laulukuoroon.
Ja Sampo Lehtola viskelisi samaan aikaan harjoituskentällä “kasivitosia”.
Helsingin Sanomien Yleisönosastossa oli lauantaina (27.8.) kaksi ajatuksia herättävää kirjoitusta. Paljon nähnyt ja kokenut urheilulääkäri Ilkka Tulikoura muistutti, ettei oikean heittotekniikan syystä tai toisesta menettänyt keihäri löydä helposti uudelleen itseään. Kiveen hakatusta väärästä heittotekniikasta vapautumiseen saattaa mennä vuosi tai kaksikin. Tero Pitkämäen tuskainen tekeminen on tästä hyvä esimerkki, vaikkei Tulikoura nimiä mainitsekaan. Sadat ja tuhannet toistot syöpyvät alitajuntaan niin syvään, ettei muutoksia helpolla tehdä.
Summana Tulikoura totesi vain, että “tehtyjen päätösten jälkeen suomalaiset voivat  vain toivoa, että kahden heittäjän kohdalla hyvä tekniikka sattumalta loksahtaisi Daegussa kohdalleen”. Tulikouran mukaan todennäköisyys tähän on pieni, mutta mahdollisuus ei ole nolla.
Lainkäytön emeritus professori Jyrki Virolainen puolestaan kyseli Sampo Lehtolan oikeusturvan perään. Virolaisen mukaan oikeusturvalautakunnan olisi pitänyt kuulla myös Lehtolaa.

o o o


Olympia- ja MM-kisoissa kärjen taso valtaosassa lajeja on vahva tai jopa nousussa, mutta Suomessa mennään persliukua kaikissa lajiryhmissä.
Onkin ollut viisasta, että tämän kesän tuloksia välitettäessä on seurattu enemmän ensi kesän EM-kotikisojen tulosrajojen paukkumista kuin MM-rajoja. Helsingin kisat sopivat suomalaisten tasolle paremmin kuin Lontoon (olympiakisat).
Berliinissä kaksi vuotta sitten Suomi jäi ilman MM-mitalia. Samoin kävi 2003.
Nyt vaara samaan on äärimmäisen suuri. Yhteenkin mitaliin tarvitaan kovaa onnistumisprosenttia.
Jos mitali tulee, se tulee joko keihäänheitosta tai kävelystä. Siinä taas ei sinänsä olisi mitään uutta, sillä 18 MM-mitalistamme kahdeksan on tullut keihäspaikalta ja neljä kävelystä. Keihäsmitali tuli Suomeen viisistä ensimmäisistä MM-kisoista putkeen ja kävelymitalit kolmista kisoista (1991, 1993 ja 1995) peräkkäin.
Vaikka mitalisuoni on 1980- ja 1990-luvuilta ehtynyt, viimeisin mitali ja kulta on juuri keihäästä (Pitkämäki Osaka 2007).
Vallu Konosen MM-kullasta on aikaa jo 16 vuotta. Eli olisi kävelijöiden “vuoro”?

o o o

Suomen kisat alkoivat kahdella odotetulla karsiutumisella ja O-P.Karjalaisen finaalipaikalla.

Kenialla menee Daegussa väkevästi. Takana kaksi lajia (N maraton, N 10.000 m) ja kaikki kuusi mitalia kotiin. Kaupan päälle vielä kympin neljäskin sija.

En muista, että yleisurheilun arvokisoissa yksikään maa olisi koskaan aloittanut yhtä shokeeraavasti!


o o o

Jos yleisurheilussa olisi järjestetty MM-kisoja jo aikojen alussa, olisi Suomea juostu maailmankartalle myös näillä areenoilla. Asia tuli vaan mieleen, kun kuljin Tuusulan Paijalan hautausmaalla Lauri Lehtisen haudan ohi.
Lehtinen voitti Los Angelesissa 1932 vitosella olympiakultaa ja Berliinissä hopeaa. Saavutuksista on merkkinä kultaiset olympiarenkaat hautakivessä. Aivan kuten kisakumppanin, kaksinkertaisen esteiden olympiavoittajan Volmari Iso-Hollon hautakivessä Keravan hautausmaalla.
Lauri Lehtisen haudalla pisti silmään se, että hautapaasi oli kannettu sivuun. Ilmeisesti lisäkaiverruksia varten, sillä olympiavoittajan poika, evankelista Kalevi Lehtinen kuoli heinäkuussa ja haudattiin multiin isänsä viereen.
Kalevi Lehtinen asui vuodesta 1974 Saksassa ja - kuinka ollakaan kaatui juoksulenkillä Kandernissa Etelä-Saksassa ja menehtyi kaksi päivää myöhemmin 17. heinäkuuta saamiinsa vammoihin.

Kommentoi kirjoitusta.

Pelttari: Daegun kiinnostavin urheilija on Oscar Pistorius

Lauantai 27.8.2011 klo 1:35

Etelä-Afrikka on tullut laajalti urheilukartalle ja samalla se on onnistunut tuomaan sinne kaksi outoa kummajaista. Caster Semenyan sukupuoligenetiikka jä ilmeisen epäselväksi, mutta luvan saatuaan hän jatkaa kisaamista naisten sarjassa. Ehdottoman hyvä ratkaisu Semenyan kannalta, jos sitä vertaa toiseen mahdollisuuteen.

o o o

Blade runner Oscar Pistorius on kuitenkin vielä Semenyaa kiinnostavampi ja vaarallisempi tapaus. Jos IAAF olisi saanut tahtonsa läpi, Pistoriuksella ei olisi asiaa kisoihin. Kuitenkin Pistorius valitti urheilun Kansainväliseen välitystuomioistuimeen (CAS) ja se kumosi IAAF:n kannan.Tiedemaailmassa Pistoriusta on tutkittu ja arvioitu melko tavalla. Kirkas fakta on se, että hänellä on kolme kiloa vähemmän painoa polvista alaspäin kuin normaalilla ihmisellä. Kaikki muu on kiistanalaisemmin verrattavaa, mutta kohtuullinen yksimielisyys on siitä, että Pistorius pystyy juoksemaan 10-15 % alhaisemmalla hapenkulutuksella kuin normaalit urheilijat. Hänen askeltiheytensä on myös selvästi normaali-ihmistä suurempi. Näitä mittauksia on tehty jo vuosia sitten ja on ilmeistä, että hänellä on nyt paremmat versiot Cheetah tekojalkoinaan.

o o o

Toki Pistoriuksen on ollut opittava ihmiselle outojen välineiden hallinta. Mutta niinhän monessa urheilulajissa on muutoinkin tehtävä. Haastavina rinnastusesimerkkeinä vaikkapa seiväshyppy ja tennis. Pistoriuksen ohella Daegussa kisailee vähintään kymmenittäin urheilijoita, joiden ei siellä reilun pelin sääntöjen mukaan tulisi olla. Heillä se epäreiluus ei vaan ole yhtä silmiinpistävä kuin Pistoriuksen trampoliinijalat. Vakavinta Pistoriuksen kohdalla ei ole se hyötyykö hän tekojaloistaan vähän, paljon vai ei ollenkaan.

Pitäisi olla ilmiselvää tutkimattakin, että hänen  ei kuuluisi osallistua normaaleille terveille ihmisille tarkoitettuihin kisoihin. Vammaisille on kai juuri tästä luotu omat kilpailuareenansa. Huippu-urheilu on Pistoriuksen kohdalla avannut valitettavan kevytmielisesti portin sille kasvavalle uhalle, että tulevaisuudessa tavallisten ihmisten kanssa samalle lähtöviivalle asettuu – rottakokeiden jälkeen – paitsi jaloista, myös käsivarsista, verestä ja päästä laboratorioissa muokattuja ihmisiä.

Hannu Pelttari

Kommentoi kirjoitusta.

Turhaa kitinää!

Maanantai 15.8.2011 klo 13:39

Suomen joukkue Daegun MM-kisoihin on nimetty. Joukkueemme on 1983 Helsingistä alkaneen kisahistorian pienin. Vain 13 urheilijaa.

Viimeisiä kisanäyttöjä odotettiin lauantaina Lappeenrannan eliittikisoissa. Ilma oli kuin morsiain. Tapasin valmennuspäällikö Jarmo Mäkelän ja pika- ja aitajuoksujen sekä hyppyjen lajipäällikön Jorma Kemppaisen pääkatsomon takana ennen kisojen alkua. Heitin kaksikolle, että taitaa herroilla olla paineita? Kemppainen totesi, ettei hänellä, mutta Mäkelällä saattaa olla. Tämä taas muistutti, että edessä on monta hyvää lajia ja odotusarvot optimioloissa korkealla.

No niin vaan kävi, että yksi toivo toisensa jälkeen hiipui. Ensin katkesi Mikko Kyyrön kisamatka. Tuulikaan ei ollut puolella. Harmi, sillä Klaukkalan pm-kisoissa tuli kova sarja. Piikki vain puutui. Jäi edelleen puuttumaan. Antti Kempas on siten ainoa keskiuusmaalainen MM-kisajoukkueessa. Loukkaantumiset ovat vieneet parhaan terän hänen mahdollisuuksiltaan menestyä vielä Daegussa. Kyyrön kohtalo oli myös naiskeihäreillä.

Jere Bergius ja Eemeli Salomäki yrittivät 572, mutta kovasti olivat yritykset ponnettomia. Ei tullut lisämiehitystä, Bergius valittiin Kalevan kisojen perusteella. Lappeella nähdyillä vauhdeilla ei ole asiaa 570-580 tasolle. Sama pituudessa. Tommi Evilä ohitti Roni Ollikaisen taas viimeisellä hypyllä, mutta B-raja 810 ja Daegu jäi molemmille kaukaiseksi haaveeksi. Eli Kemppaisen joukoillakaan ei mennyt häävisti. Kun Jonathan Åstand vielä samaisen katsomon takana tunnusti, että asiat voisivat hänelläkin olla paljon paremmin. Ei juossut.

o o o

Kisat oikeasti heräsivät henkiin vasta viimeisellä puolituntisella. Ensin Jarkko Koski-Vähälä repäisi yli 80 metrin keihäspaikalla, sitten Ruuskasen poika liki 82-metrisen ja lopuksi viimeisellä sinetillä Sampo Lehtola 83,77. Valitettavasti vaan samaan aikaan Jukka Keskisalo ei päässyt esteissä lähellekään A-rajaa, joten Janne Ukonmaanahon matka katkesi siihen. Kimpisellä ihmetyttivät järjestäjien jänisvalinnat. Yhdestäkään ei ollut apua suomalaisille 1500 metrillä ja esteissä. Toki vitosella ei ollut mukana yhtään suomalaista. Lienevät kestävyysjuoksijat loppuneet kokonaan?

Lappeenranta selkiytti henkilövalintoja, mutta Sandra Eriksson oli keihäsmies Lehtolan ohella ainoa uusi nimi joukkueeseen. Erikssonkin alitti esteissä rajan vaivaisella puolella sekunnilla, joten siitäkään ei kannata viittaa repäistä.

o o o

Keihäsvalinnat ovat odotetusti aiheuttaneet kovasti porua. Aiheesta ja aiheetta. Luulen kuitenkin, että Jarmo Mäkelä oli sellaisessa tilanteessa, että vaikka olisi vääntänyt valinnoissa itsensä solmuun, perästä olisi taatusti kuulunut.

Väitän, että tälläkään kertaa ei valintaratkaisuilla menetetty yhtään mitalia. Ei pistesijaakaan.

Värittömän ja tasapaksun keihäskesän seurauksena Tero Pitkämäki, Ari Mannio ja Sampo Lehtola ovat kutakuinkin oikeat miehet Daeguun. Voi olla, ettei Pitkämäki tänä suvena nouse suosta, mutta olisiko jollakin valitsematta jääneellä ollut Pitkämäkeä paremmat odotusarvot pärjätä Daegussa. Pitkämäki on sentään aika monesti arvokisoissa pärjännyt. Ne, joilta se ei ole koskaan vielä onnistunut, voi invaasiota maailman kärkeen yhtäkkiä vielä vähemmän odotella. Esimerkiksi Antti Ruuskasen heittäminen on ollut taas koko kesän tutun tuskallista puurtamista. Manniossa on monta ripausta Seppo Rätyä. Ei niin kauhean kaunista ja teknistä, mutta tehokasta. Ja mikä älämölö olisikaan noussut, jos Lehtolaa ei olisi valittu. Hänellä on sentään yllätysmahdollisuus eikä ensikertalaisena edes kauheita paineita.

Lehtolan kohdalla on puhuttu yhden heiton miehestä. Mutta ennätykseen tuli Lappeenrannassa reilut viisi lisämetriä ja keihäs kaarsi lähes joka heitolla entisen ennätyksen 78,50 tuntumaan tai ylikin.

Oletettavaa on, ettei Lehtola ole Daegussa vahvin mitalivalttimme, mutta olisiko Ruuskanen tai Koski-Vähälä olleet?

o o o

1980-luvulta asti kävelijät (Reima Salonen, Sari Essayah ja Valentin Kononen) sekä aika liuta keihäänheittäjiä ovat pelastaneet Suomelle monet olympia-, MM- ja EM-kisat. Samoin käy nytkin, jos on käydäkseen. Jarkko Kinnunen ja keihäsmiehet ovat ainoat valttimme.

50 km:n kävely on vaan niin riskialtis laji, että siinä voi tapahtua vaikka mitä olipa mies miten kovassa kunnossa tahansa. Kysykää vaikka Konosen Vallulta.

Matkaan lähtee monella tapaa siipirikko ja epävireinen joukko. Ästrand, Torro, Karajalainen ja Nikkanen ovat kaikki myös suuria kysymysmerkkejä. On vaivaa tai huipputekeminen on muusta syystä hakusessa. Mutta kuitenkin; parempia urheilijoita ei Suomesta löytynyt, joten siihen on tyydyttävä! Ensi vuoden EM-kisat ovat yleisurheilijoidemme nykytasolle sopivampi mittari, Lontoo taas aivan liikaa.

Kerkkoon Eskoissa aikoinaan puuhannut, ehkä edelleenkin, Matti Pöhö vei sanat suustani maanantain Ilta-Sanomien yleisönosastossa. Maratoonari Leena Puotiniemi, jolla on kisajärjestäjien raja tehtynä, ei kelvannut joukkueeseen. Olisi todella kuulunut poppooseen siinä kuin Sanda Erikssonkin. Kaikki muut mahdolliset rajan tehneet kyllä valittiin. Myös Johanna Kykyrillä on B-raja maratonilla tehtynä, mutta Puotiniemellä on enemmän vahvoja juoksuja. Enkä nyt tarkoita Taaborin puolikkaan kisaennätystä.

o o o

Lappeenrannan Kimpisen kenttä muuten on kenttänä ja etenkin puistomaiselta ympäristöltään yksi Suomen parhaita ellei paras yleisurheilupyhättö. Olen vieraillut siellä kolmesti Kalevan kisoissa (1980, 1997 ja 2007), ainakin myös taannoin Italia-maaottelussa, nuorten EM-katsastuksissa jne ja aina sielu on leväänyt Kimpisellä. Ympäristö ja atmosfääri sen varmaankin tekevät. Ehkä myös eteläkarjalaisten ihmisten välittömyys ja ystävällisyys.

Moneen vuoteen en ole kokenut yleisurheilukentän katsomossa sellaista ilmiötä kuin tungos. Kimpisen taka- eli aurinkokatsomossa ja sen takana mainittu ilmiö oli havaittavissa. Siitä nautti!

Yleensähän kotimaan kisoissa on yleisöä kourallinen ja tv-porukoilla on eliittikisoissakin työ ja tuska välittää kotikatsomoihin kuvavälähdyksiä katsomo-osasta, jossa olisi väkeä. Yleisurheilu on edelleen parasta paikan päällä.

Olen pitkään ikävöinyt aikoja, jolloin myös Helsingin Olympiastadionilla oli joka kesä ainakin parit kansainväliset kisat. Nyt on enää Stafettkarneval ja Ruotsi-ottelu pääsääntöisesti joka toinen vuosi.

Ei ihme, että ruuhka-Suomessa yleisurheilu ei ole kovassa huudossa!

Poutsu

erkki.poutanen@elisanet.fi

 

 

Kommentoi kirjoitusta.

Pm-kisojen super-ale

Torstai 28.7.2011 klo 11:48

Muistan vielä hyvin, kun Niina Kelo 1980-luvun puolivälin jälkeen kilpaili ensimmäisiä kertoja MiniKeskari-kisoissa. Niina oli vielä rutkasti ali-ikäinen nuorimpien eli alle 10-vuotiaiden sarjaan. Mutta se ei Niinan tavaramerkkiä, leveää iloista hymyä vienyt. Mukaan oli päästävä. Ja tietenkin maksimiin eli kahteen lajiin.
Kutakuinkin niistä kisoista alkoivat Niina Kelon palkintojuhlat. Niina kuten pari vuotta varttuneempi Milla-sisko ja myöhemmin velipoika Miikka kilpailivat todella ahkerasti.
Joskus kesälomareissulla olivat silmät pudota päästä, kun  Kelon perhe ilmestyi Pyhäjärvellä Pyhäsalmen kentän vihkiäiskilpailuihin. Kelojen kisaruletti oli tiivis. Niina onkin monta kertaa sanonut tykkäävänsä paitsi harjoittelusta, mutta erityisesti kilpailemisesta.
Tuolla tahdilla urheileminen loppuu lyhyeen. Tulee kyllästyminen, sanoivat epäilevät tuomaat.
Vaan kuinkas kävikään?
Nyt, 31-vuotiaana Niina Kelo on edelleen mukana kansallisella huipulla. Eikä vauhti ainakaan ennen ensi vuoden syksyä hiljene.
Moni muu on ripustanut piikkarinsa naulaan. Noin kuvaannollisesti.

o o o


Työnikin takia olen seurannut Niinan urheilu-uraa kaikki nämä pyöreästi 25 vuotta.
Niinan kohdalla on ainakin yleisurheilijalle poikkeuksellista se, että hänellä on aina riittänyt energiaa myös nuorten ohjaustoimintaan ja seuran muihin rientoihin. Palon vuosina oli todella poikkeuksellista, jos Niina ei nähty syksyllä seuran palkintojuhlassa seurakuntatalolla. Tai piirin palkintotilaisuudessa.
Niina on pitänyt aina tärkeänä osallistua mahdollisimman kattavasti oman seuran tapahtumiin ja kilpailuihin. Siinä on melkoinen ristiriita ns. yleiseen linjaan. Esimerkiksi SM-viestien yhteydessä erään suuren seuran napamies harmitteli sitä, etteivät seuran kaikki huiput vaivaudu edes SM-viestikisoihin. Ne kun olisivat seuralle tärkeät, mutta haittaavat henkilökohtaisia kisasuunnitelmia.
Itse asiasta kysyttäessä Niina Kelo sanoo, että kaipa hänet on kasvatettu arvostamaan seuratoiminnan perinteisimpiä arvoja.
Myös uuden seuransa KUY:n toiminnassa Niina on jatkanut entistä linjaansa. Laskujeni mukaan hän on esimerkiksi tämän vuoden puolella ollut mukana viime kilpailukauden palkintojenjaossa, Kunniakierrostapahtumassa, kansallisissa kilpailuissa, pm-viesteissä, töissä SM-viesteissä, aikuisten pm-kilpailuissa, kentällä ohjaustehtävissä. Paljon on varmaan mennyt silmieni ja korvieni ohikin tapahtumia, joissa Ilmajoella asuva (!) Niina Kelo on Keski-Uudellamaalla ehtinyt taas touhuta.

o o o

Keskiviikkona Niina Keloa pikkuisen harmitti, että Joensuun eliittikisat menivät sivu suun piirinmestaruuskilpailujen takia. Joensuussa Kelo olisi päässyt kokeilemaan kotimaisen vastuksen kanssa kuulaa ja keihästä. Klaukkalassa vastusta ei oikeasti ollut.
Mutta lantilla on aina kaksi puolta. KUY sai nyt pm-pisteitä ja Niina pääsi urakoimaan useampia lajeja. Ikään kuin kenraaliksi Kalevan kisoja varten.
Jäämällä Klaukkalaan Niina säästyi myös matkustamiselta ja toisekseen valmentajaäiti Eila Kelo pääsi pitkästä aikaa ”tsiikaamaan livenä” suojattinsa lajitekniikoita.

o o o

Yllä oleva ei ole tarkoitettu niinkään sankaritarinaksi Niina Kelosta kuin esimerkiksi, opiksi ja ojennukseksi tämän päivän nuorille ja vähän varttuneemmillekin yleisurheilijoille.
Lajissa on tekijöitä kovasti vähän ja lajin taso tällä hetkellä Suomessa juuri niin tasapaksu kuin viimeksi Joensuun keskiviikkoisten eliittikisojen tulokset kertovat.
Uudellamaalla tilanne ei ole ainakaan yhtään parempi kuin maassa keskimäärin. Pm-kisoissa oli osanottajia niin vähän, että vain vähän liioitellen kaikki olisivat mahtuneet yhteen tilataksiin. Aivan selvästi selvästi kentille kaivattaisiin myös Niina Kelon kaltaisia lajin kokonaisetua ajattelevia urheilijoita.

Pm-kisojen super-alea surkuteltiin Klaukkalan kentän laidalla pikku porukoissa. Yhtenä lääkkeenä heitettiin ilmaan, että parempien kilpailujen saamikseksi luovuttaisiin pm-kilpailuista ja luotaisiin aluemestaruuskilpailut. Kuulemme maa voitaisiin helposti jakaa viiteen alueeseen.
Mutta kuka takaa sen, etteikö aluemestaruuskisan porukka mahtuisi muutaman vuoden kuluttua taas siihen samaan taksiin?
Yhtenä esimerkkinä tulee hakematta mieleen SLU:n syntyvaiheiden jälkeinen tilanne Uudellamaalla. Uusissa yhteisissä (SUL+TUL) piirinmestaruuskisoissa osanottajia oli kutakuinkin saman verran kuin sitä ennen niin SUL:n ja TUL:n pm-kisoissa molemmissa erikseen.
Mitä ”suuremmat” kisat, sitä korkeampi kynnys lajiin ei niin kauhean vakavasti suhtautuvalla on lähteä kilpailemaan.
Kyllä lääkkeet pm-kisojen arvon ja arvostuksen ja etenkin lajin vetovoiman parantamikseksi on löydettävä jostakin muualta. Kohta UudY:n yleisen sarjan pm-mitaleista kamppailevat vain juniorit ja veteraaniurheilijat.

Poutsu

erkki.poutanen@elisanet.fi

Kommentoi kirjoitusta.

Muumit laaksossa

Maanantai 11.7.2011 klo 20:30

SM-viestiurakka on takana. Moni kisatöissä ollut on väsynyt, mutta onnellinen.
Syytä tyytyväisyyteen onkin, sillä palaute järjestelyistä oli lähes yksinomaan positiivista. Niin kisojen teknisen osaamisen kuin ilmapiirin ja hengenkin suhteen.
Viestien kisalehdessä 1960-luvun seitsenkertainen viestinjuoksun Suomen mestari Keijo Ceder ylisti viestikisojen loistavaa ilmapiiriä ja yhteishenkeä. Viikonlopun aikana useampi tapaamani henkilö palasi asiaan ja totesi kuinka oikeassa Karski-Keijo onkaan.
Hyvistä asioista pitää vaan aina jonkun muistuttaa, jotta niiden olemassaolon tiedostaisi. Niin kuin elämässä yleensäkin.
Itseäni ainakin sävähdytti katsella kentän laidalle nurmikolle maastoutuneita seuraporukoita. Piknik-meininkiä! Värikkäiden lippujen ja telttojen keskellä. Taisipa joukossa olla lastenrattaita ja yksi rollaattorikin.
Se oli selvästi sitä paljon puhuttua yhteisöllisyyttä
Ei ihme, että järjestelytoimikunnan puheenjohtaja ja kilpailunjohtaja hyrisivät jälkikommenteissaan tyytyväisyyttä. Tietenkin näkemykset ovat subjektiivisia, mutta kun viesti muualta oli samansuuntaista.
Niinpä Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Antti Pihlakoskelta tuli vielä maanantaina kisapomo Aune Heikkiselle sähköpostitse kiitoskirje. Palkintona hienosti hoidetuista kisoista Pihlakoski lupasi kisaorganisaation käyttöön 150 lippua Suomi-Ruotsi -maaotteluun.

o o o

Vaan yhtä asiaa en ymmärrä. Hyrylän urheilukeskusta luonnehditaan tämän tästä hiekkakuoppaan rakennetuksi urheilukentäksi. No tottahan se periaatteessa on, mutta viikonloppuna moni kehui kenttää ja sen ympäristöä todella luonnonkauniiksi paikaksi.
Ja eihän kenttä missään kuopassa ole, jos mäki on aikanaan höylätty pois!
Itse olen aina pitänyt urakkakeskusta kompaktina urheilukeskuksena, josta löytyy kaikkea. Uimahallia lukuun ottamatta, mutta kaukana ei ole sekään.
Paikan päällä eri lajien kilpailuissa vuosien mittaan käyneet muualta tulleet ovat ihastelleen samaa. Niin paljon urheilun ja liikunnan toimintapaikkoja niin tiiviillä alueella.
Ulkopuolinen taitaa taas olla taas parempi mittari kuin paikallinen.

o o o

SM-viesteillä oli kerrankin tilaa. Jalkapallokentät yleisurheilukentän molemmissa päissä tarjosivat mainiot verryttelyalueet aivan kentän kyljessä.
SUL:n liittovaltuuston virkaiältään vanhin jäsen Jarmo Hakanen tuntuu pitävän tärkeänä olla paikalla aina kun yleisurheilussa tapahtuu. Vaikka kyseessä eivät olisikaan oman seuran (Tampereen Pyrintö) järjestämät kisat.
Hakasen mukaan Hyrylän urheilukeskuksessa toki on tilaa, mutta mitalilla on aina kaksi puolta. Jarmo mukaan tiiviimpi tunnelma saataisiin, jos ei olisi niin väljää.
Niinhän se on, että lätkäjoukkueenkin tunnelma on ”tiiviimpi” kahdeksan hengen tilataksissa kuin jumbojetissä.
Jarmo Hakasen mukaan KUY:n kannattaisi harkita kansallisten arvokisojen hakemista ihan lähivuosina. Tietotaito häviää nopeasti. Lyhyemmässäkin ajassa kuin 17 vuodessa (Kalevan kisojen ja SM-viestien väli). Hakanen ehdotti joitakin nuorten SM-kisoja.
Tamperelaisen mukaan Uudenmaan piirin alueella Tuusulan urheilukeskus on infrastruktuuriltaan paras kenttä mainituille kilpailuille.
Totuuden nimessä urheilukeskuksen pukuhuone- ja toimistotilat ja tietoliikenneyhteydet eivät kyllä ole nykyaikaa edes kansallisessa mittapuussa.

o o o

Jutellessani Hakasen kanssa minua ilahdutti erityisesti hänen huomionsa kentällä työskennelleiden toimitsijoiden paneutuneisuudesta ja halusta hoitaa homma jämptisti loppuun saakka. Paljon kisoja seuranneen Hakasen mielestä toimitsijoiden ote yleensä herpaantuu kisojen lähestyessä loppuaan.
Ei kuulemma Tuusulassa.
Heikoin lenkki Hakasenkin mukaan kisaorganisaatiossa on taloussektori. Sponsoreiden ja mainosmyynnin vähyys pisti konkarin silmään. Vaikka eletään liki 120.000 asukkaan vireällä talousalueella.
Siinä suhteessa ei 17 vuodessa ole paljon kehitystä tapahtunut.

o o o

Lopuksi kiitoksia eräille henkilöille, joiden panos kisojen onnistumisessa oli aivan ratkaisevaa. Näkemykset ovat täysin subjektiivisia. Kaikkea ja kaikkia en kisoissa taatusti huomannut ja tavannut, sillä iän myötä allekirjoittaneen kaikki muumit eivät aina ole laaksossa. Muutenkin listaa olisi voinut jatkaa pitemmäksikin. Eli ilman mainintaa jääneet älkööt loukkaantuko!
Aune Heikkinen ja Veijo Kiiski: Kisojen moottorit. Kylmä moottori käy huonosti. Se tilanne oli yhtä kaukana kuin pakkanen viikonloppuna. Järjestelyissä tapahtui älytön harppaus verrattuna kenraaliharjoituksiin eli kesäkuun pm-viesteihin!
Kai Kuusisto esikuntineen: Liikuntatoimen työnjohtaja teki enemmän kun laki määräsi. Esimies ei vierastanut tarttua yhteenkään hommaan. Sai myös alaisensa mukaan kisahenkeen. Kiitettävän avulias osasto.
Perhe Rouhiainen: Helena vastasi kisa- ja toimitsijaruokaloista sekä kioskeista ja oli koko homman päällikkö. Miehensä Markku korvaamaton ja aina liikkeellä oleva apulaisensa. Puuhassa mukana myös tyttäret Jutta ja Tytti. Ja poika Joni käveli SM-pronssia. Aika paljon tehty kisojen ja seuran eteen yhdeltä perheeltä!
Mika Poutanen: Pelasti lehdistökeskuksen tiedonsiirtomotilta. Rakensi kaatuneet systeemit kahteen kertaan uusiksi. Ehti välillä apuun Kuusiston porukoihin siinä määrin, että luultiin kuuluvan kenttähenkilökuntaan!
Korinkantajat: Liki 40-päinen työn sankareiden joukko, joka paistui kaksi päivää aamusta iltaan helteessä. Yksi tyttö su klo 16: ”Nyt kyllä väsyttää. Illalla kaaduin sänkyyn ja nukuin 11 tuntia, yleensä enintään 9”. Myös lähettitytöt erittäin ahkeria.
Tero Pyssysalo ja juoksutoimitsijat: Näki, ettei tarvinnut olla kersantti Ärjylä ja silti homma pelasi loistavasti. Kuin vanhat tekijät!
Esko Koliseva: Kisojen tekninen johtaja, johon sopivat samat sanat kuin Kai Kuusistoon. Johtaja ehti telttojen pystytykseen ja paikoitusalueen kalkitukseen (merkinnät), vaikka oli tavallaan vain lainassa naapuriseura Tuusulan Voima-Veikoilta.


O o o

KUY saavutti kisoissa yhden mitalin (miesten kävelyviesti) ja kaksi sijoitusta kuuden sakkiin (P15 4x800 m 5. ja N17 4x100 m aj. 6.).
Onnittelut saavutuksista!
Ensi vuonna on luvassa parempaa?
Yleisurheilun tulosguru Mikko Nieminen soitti sunnuntai-iltana ja onnitteli hienoista kisajärjestelyistä. Ja menestyksestä. Muistutti myös, että IK Falken järjesti vastaavat kisat viime vuonna ja voitti nyt kolme aikuisten mestaruutta, joten…
En ymmärtänyt mitä ajoi takaa!

Poutsu

erkki.poutanen@elisanet.fi

Kommentoi kirjoitusta.

Aina ei voi voittaa!

Keskiviikko 22.6.2011 klo 22:09

Tämä ei ole sankaritarina. Kaikkea muuta. Mutta oman itsensä sankariksi pääsee, vaikkei voittaisikaan. Vaikka olisi neljäs. Siis sijalla, jonka sanotaan olevan se kaikkein ilkein.
SM-viestit tarjosi allekirjoittaneelle aikanaan yhden ja ainoan mahdollisuuden päästä mukaan SM-kilpailuihin.
Edustin syntymäkaupunkini seuraa Jyväskylän Kenttäurheilijoita. Kesällä 1968 olin juossut 17-vuotiaana 800 metrillä ennätykseni  800 metrillä 2.02,4.
Ikäluokan (P-18) SM-kisoihin sillä ei päässyt, koska kisoihin vaadittu A-luokan raja oli siihen aikaan lähempänä kahta minuuttia kuin nykyisin.
Meillä JKU:ssa oli kuitenkin alle 18-vuotiaissa useampiakin kohtalaisia “kasin” juoksijoita. Nyt jo edesmennyt Mauri Jormakka, jonka talliin itsekin löyhästi kuuluin, teki siihen aikaan enemmän töitä seurassaan kuin työpaikallaan ammattikoulun liikunnanopettajana. Mies ryhtyikin sitten juoksutekstiilien (MJ Sport) valmistajaksi.
Seuravalmentajan asemassa ja edellytyksissä ei siis kauhean paljon ole edistystä tapahtunut runsaassa 40 vuodessa.

o o o

Vuoden 1968 SM-viestit järjestettiin Turussa. JKU matkasi kisoihin bussilla. Linja-autossa oli tunnelmaa kuin Solistiyhtye Suomen Linjuripolokassa. Joukkueita JKU:lla oli useita.
En muista miten joukkueemme valikoitui, mutta varmaankin Jormakka nimesi nelikon alkukauden kisojen perusteella. En ollut joukon paras, mutta en heikoinkaan lenkki. Oliko varamies matkassa, sitä en muista.
Kirkkaimpia muistikuvia kisareissusta on kolme. Asuimme jossakin Turun Urheiluliiton kesäpaikassa, iäkkäässä puutalossa. Turkulaislähteiden mukaan kyseessä on täytynyt olla TuUL:n maja Ruissalossa, joka kuulemma on jo myyty.
Toinen mieleen jäänyt paikka oli Urheilupuiston vanhan puukatsomon uumenissa sijainnut helpotuslaitos, jossa jokainen arvonsa tuntenut kisailija - tai ainakin minä - kävi viime tarpeillaan hetki ennen kilpailun alkua.
Ja kolmas muistikuva onkin sitten viimeiseltä kierrokselta itse kilpailusta.

o o o

En olisi halunnut joukkueemme ankkuriksi, mutta siksi jouduin. Olisi varmaan pitänyt pitää paremmin puolta. Heikki Ranki, Jukka Kinnunen ja Olavi Jämsen juoksivat hyvin, jopa yllättävän hyvin. Pääsin ankkuriosuudelle toisena.
Lapuan Virkiä oli ennakkosuosikki ja jo pahasti muilta karussa. Keuruun Kisailijoiden ankkurina oli Lasse Myllyaho, joka aina alkukaudesta juoksi tasaisia kisoja Lasse Vireninkin kanssa. Myllyahon tuloskunto putosi aina kesän myötä, puskaradion mukaan veriarvojen romahduksen myötä.
Kuusi vuotta myöhemmin Rooman EM-kisoissa 800 metrillä pronssia voittanut Markku Taskinen nosti toisella osuudella Viipurin Urheilijoiden joukkueen kärkikamppailuun. Ja niin vain kävi, että Myllyahon lisäksi jouduin laskemaan myös VU:n ankkurin Kai Saksmaninkin ohitseni.
Mitali jäi ajalla 8.16,8 runsaan sekunnin päähän.

o o o

Tietenkin neljänneksi jääminen harmitti, mutta juoksimme kuitenkin selvästi paremman ajan kuin piirinmestaruuskisoissa. Itselleni selitin asiaa silläkin, että en ollut ankkureiden tilastoajoissa kärkipäässä. Jormakka ilmeisesti oli päättänyt pelata joukkueella upporikasta ja rutiköyhää.
Mutta nolottihan se! Lohduttavaa kuitenkin oli, etteivät joukkuekaverit syyllistäneet “lopun nöyrtyjää”. Ja sitä paitsi, miksi pakottivat päätösosuudelle!
Paluumatkan tunnelmaa nosti sekin, että JKU:n miehet ankkurinaan Matti Tuura voitti miesten 4x1500 metrin kisan.
Uran ainoasta SM-kisakokemuksesta ei jäänyt traumoja jos ei mitaliakaan. Mutta SM-tason urheilijaa oltiin!

o o o

Yksi SM-viestikisojen arvoista varmaan onkin juuri siinä, että joukkueen mukana kansalliseen arvokisan tunnelmaa pääsee aistimaan myös urheilijoita, joilla ei tulosrajojen takia ole pääsyä henkilökohtaiseen SM-kilpailuun.
Seurojen kannattaisi kasvatuksellisessakin mielessä harrastaa enemmän viestijuoksuja. Nykyisin SM-viesteihin ei joukkueille ole edes tulosrajoja, joten enemmän osallistuminen on kiinni viitseliäisyydestä.
Tarjolla olisi elämyksiä!

Poutsu

Kommentoi kirjoitusta.

Vähän ryhtiä hommiin!

Sunnuntai 19.6.2011 klo 23:44

Yleisurheilukausi on saatu hyvään alkuun. Tampereen eliittikisat viikko sitten nostivat toiveita, että ainakin pikajuoksijat ovat tulossa. Muutenhan huippujemme taivaalla on tummia pilviä. Muun muassa Tero Pitkämäellä, Jukka Keskisalolla ja Olli-Pekka Karjalaisella. Moni muukin kulkee aika kaukana siitä, missä MM-Daegua ajatellen pitäisi.
Todella harvassa ovat taas kerran mitalitoivomme.
Viikonlopun maajoukkueiden EM-joukkuekilpailu oikeastaan kertoo Suomen paikan vanhan mantereen yleisurheilukartalla. Mitään kaunistelematta. Tukholmassa kisasivat Euroopan 12 parasta maata ja kun Suomi oli ykkösliigassa Izmirissä vasta kahdeksas, on Suomen rankingsijoitus 20:s.
Jos kääpiövaltioita ei lasketa, kovin paljon enempää maita ei Euroopassa olekaan!
Positiivisin suomalainen Izmirissä oli Jonathan Åstrand. Vaikka kahdensadan aika 20,50 tuntuu komealta, ei sillä MM-kisoissa tee juuri mitään. Kaksi starttia ja se on siinä. Nuoret urheilijamme sen sijaan esiintyivät Izmirissä mukavasti, omalla tasollaan. Vasta 18-vuotias Oskari Mörö esimerkiksi.

o o o

Suomessa on aina ollut tapana kehua valmennuksen korkeata tasoa. Lajissa kuin lajissa. Vaikka näyttöjen kanssa olisi niin ja näin.
Sama pätee asioiden hoitamisen kulttuuriin yleisurheilussa yleisemminkin. Koskee niin maajoukkue- kuin seuratasoakin.
Kun ensi kerran kuulin, muistaakseni Niina Kelolta, että Tero Pitkämäen ja kumppanien talvijakson leiri Kaliforniassa oli mennyt pieleen ala-arvoisten heittopaikkojen takia, ajattelin että taivas varjele!
Tokaisinkin ääneen, että on se Amerikka kumma maa, jos sieltä ei löydy laadukkaita kenttiä ja heittopaikkoja. Minkä ihmeen takia leiritysryhmä jäi kärvistelemään sijoilleen? Puhelimet ja netti on keksitty, mutta puuttuiko viitseliäisyys vai rahat? Jos edes toinen näistä, niin vähälläpä pilattiin MM-mahdollisuuksia.
Muistanpa vaan, kun  olin kerran keväällä enduromaajoukkueen mukana Espanjassa Barcelonan lähellä. Vettä tuli kaatamalla. Kun sama jatkui toisena päivänä, vei Kari Tiainen joukot Granadan kautta etelärannikolle Malagan lähistölle, jossa aurinko paistoi ja oli ajopaikkoja yllin kyllin.
Ja menestys lajissa jatkui.
Jos keihäreiden leiri meni pipariksi taitamattomien asioiden hoidon takia, sama vika tuntui haittaavan hyppääjiä. Tommi Evilä on ollut vain aavistus parhaasta Evilästä ja siihen on olemassa ainakin yksi hyvä syy.
Evilän vuoristoleiri Sierra Nevadassa, ihan äsken kerrotun Granadan kyljessä, oli myös mennyt enemmän tai vähemmän pieleen. Jos keihäreillä ei ollut Jenkkilässä heittopaikkoja, Evilällä oli ollut vuorilla niin kylmää ja sateista, ettei pituutta voinut hypätä.
Voi tätä uusavuttomuutta!

o o o

Seuran uudet nettisivut ovat olleet käytössä vuoden alusta. Sisältöä on yritetty tuottaa pienimmällä mahdollisella talkoomiehityksellä. Tulosta voi jokainen arvioida ja arvostella. Parantamisen varaa on ja paljon.
Erityisesti seuran urheilijoiden edesottamusten uutisointi on jäänyt yhden miehen show´ksi. Olen viestittänyt edustusurheilijoille, että he oma-aloitteisesti kertoisivat aina tai jokseenkin aina kun jotakin kerrottavaa on. Aika hiljaista on ollut. Kyllä seuraväkeä varmaan kuitenkin kiinnostaisi…
Itse toimin välillä 16 vuotta tiiviisti toisen urheilumuodon parissa. Sinä aikana yleisurheilussa on tapahtunut tosi paljon.  Etenkin tulospalvelusektorilla. Alkuvuosi onkin mennyt opettelussa sen suhteen mistä kaikista mahdollisista nettiosoitteista ja -palveluista tuloksia voisi kaivaa. Ylivoimaisesti suurin apu on ollut liitolle (SUL) tulospalveluita hoitavasta Mikko Niemisestä, jolta tippuu sähköpostiin hyödyllisiä tuloslinkkejä.
Olisi kuitenkin helpompaa jos aina edes tietäisi missä kaikissa kisoissa seuran urheilijoita kilpailee ja mistä tiedot saa.
Olen myös sitä mieltä, että kilpailuissa mukana olevat valmentajat ja huoltajat olisivat parhaita mahdollisia asiantuntijoita tekemään uutispätkiä nettisivuille. Näin toimien uutisiin saataisiin enemmän väriä, sisältöä ja persoonallisuutta kuin ”kotitoimituksessa” pelkästään tuloslistoja juttumuotoon väännettäessä.
Samalla vältyttäisiin harmillisilta hyvienkin suoritusten putoamisilta jutuista. Ne tuloslistat kun ovat joskus nälkämaan marssin pituisia. Esimerkiksi nuorten SM-kisoissa ja FJG-kisoissa. Paikalla kisoja seuraavilla mopo pysyisi paremmin hallinnassa.

o o o

Onko muuten valtakunnassa kaikki hyvin, kun Finlandia Junior Gates -kisojen 14-vuotiaiden keihäänheitossa oli vain viisi (5) osanottajaa?
Keihäs on perinnelajimme eikä 14-sarjassa vielä pitäisi drop out-ilmiötä kovasti esiintyä. Niinpä muutamissa muissa lajeissa osanottajia oli vieläkin vähemmän!

Poutsu

Kommentoi kirjoitusta.

Enää kuusi viikkoa!

Lauantai 28.5.2011 klo 13:44

Seuramme järjestämät SM-viestit lähestyvät. H-hetkeen on aikaa tasan kuusi viikkoa.
Viimeksi viikolla pidettiin järjestelytoimikunnan kokous. Runsaalla 200 toimitsijalla pyöritettävät 430 joukkueen ja noin 1500 urheilijan kisat 9.-10. heinäkuuta ovat valmisteluiltaan hyvällä mallilla.
Tekijöitä on riittävästi, muttei liikaa. Eli jos kiinnostaa, seuran nettisivuilta löytyy puhelinnumeroita, joiden kautta voi ilmoittautua kisatöihin.
Nyt on kaikin puolin loppurutistuksen aika.
Kun 1994 pelättiin, että sade pilaa Kalevan kisat ja tuli hirmuinen helleviikonloppu, ei nyt sorruta samaan.
Tuli mitä tuli, uskon että tulevat hyvät kisat ja tulostaso keskisen Uudenmaan pääkentällä ei jää kiinni ainakaan pinnoitteen tasosta.
Uudenmaan piirinmestaruusviestit 6.-7. kesäkuuta on varsinainen tulikoe seuran ja piirin joukkueille, mutta myös toimitsijoille. Viestikisoja juostaan Suomessa valitettavan vähän. Niinpä piirien mestaruuskisat on SM-kisoja ajatellen ainoa edes jonkinlainen mittari. Ja ainoa kisa SM-kisojen ohella. Toisaalta pm -viesteissä kaikki joukkueet eivät vielä näytä parasta osaamistaan.
SM-viestien arvostuksesta lausuu painavia sanoja juhannuksen alla ilmestyvässä SM-viestien kisalehdessä ”Karski-Keijo” eli Keijo Ceder, joka 1960-luvulla juoksi kasapäin Suomen mestaruuksia nimenomaan viesteissä.

o o o

Ratakausi avataan Keski-Uudellamaalla sunnuntaina Järvenpäässä klo 13 KUY:n järjestämissä Finskin kansallisissa. Seuran omista kärkiurheilijoista melkoinen osa, muun muassa Kelot, Mika Loikkanen ja kumppanit ottavat ensimmäiset askelmerkkinsä kauteen.
Mukana on runsaat sata kilpailijaa. Erityisen paljon on mukana tulevaisuuden tähtiä. Heistä mainittakoon Jussi Kanervo, Santeri Tukia, Nelli Toivo, Emma Millard ja Jatta-Juulia Hanski miesten ja naisten 200 metreillä.
Kiekkopaikalla aina tapahtuu, kun Järvenpäässä kisataan. Loikkanen ja Mikko Kyyrö ottavat yhteen ja Tanja Komulainen antaa kovan haasteen muille naisheittäjille.
Niina Kelo on tuttuun tapaan taas mukana useammassa lajissa. Ottelukausi nimittäin alkaa Seinäjoella kolmimaaottelulla Ruotsia ja Viroa vastaan ensi viikonloppuna. Nyt on hyvä tilaisuus hakea tuntumaa ottelun yksittäislajeihin.

o o o

KUY sai perjantaina opetusministeriöltä päätöksen mahdollisuudesta palkata seuraan yksi uusi palkollinen toimihenkilö. Varat palkkaukseen tulevat ministeriön seuratoiminnan kehitystyöhön varaamista määrärahoista.
On syytä onnitella seuraa! Ja on syytä onnitella myös julkista valtaa. Juhlapuheet ruohonjuuritason tukemisen tärkeydestä ovat vihdoinkin muuttumassa konkretiaksi. Toiminnan edellytykset ja olosuhteet auttavat käytännössä seuratyössä, ei pelkkä myönteinen suhtautuminen.

Poutsu

Kommentoi kirjoitusta.

Kesä tulee - kaikesta huolimatta

Maanantai 2.5.2011 klo 12:04

Yleisurheilukausi lähenee vääjäämättä, vaikkei tänä vapun jälkeisenä arktisena päivänä uskoisi. Kävin kiertämässä ”kuntovalmentajani” kanssa Rusutjärven lenkin. Pitkät kalsarit ja pitkähihainen sponsoripaita pitivät lämpimänä, mutta näpit olivat jäätyä!
Toukokuussa!
Maanantaina (2.5.) alkavat seuran lasten ja nuorten kesävuorot Hyrylässä, Keravalla ja Järvenpäässä, tiistaina Jokelassa ja Kellokoskella. Kesäkuussa (6.-10.6.) pyörivät myös kesäurheiluleirit Hyrylässä, Keravalla ja Järvenpäässä. Tiistaina alkaa myös Juoksukoulu Keravan jäähallin kokoushuoneessa.
Täysi säpinä on siis päällä heti alusta.
KUY:n edustusurheilijoiden kausi alkaa kuukauden sisällä. Kempaksen Antin on määrä kävellä Portugalissa Euroopan cupin kisa 21. toukokuuta, Niina Kelo ja Mikko Halvari avaavat kautensa ottelumaaottelussa Ruotsia ja Viroa vastaan Seinäjoella 4.-5. kesäkuuta ja sitä rataa.
Myös heittäjät ja juoksijat virittelevät kisakuntoaan jo kansallisissa toukokuussa, viimeistään kesäkuun alussa.

o o o

Alkava kilpailukausi on KUY:lle ja seuran kisakoneistolle hyvin haastava, vaikka itse kilpailujen määrä onkin pienempi kuin viime kesänä. Varsinainen haaste on 9.-10. heinäkuuta Tuusulan urheilukeskuksessa järjestettävät SM-viestikisat.
Uudenmaan piirin pm-viestit Hyrylän kentällä 6.-7. kesäkuuta on kisaorganisaatiolle kenraaliharjoitus monessakin mielessä.
KUY ja sen perustaneet seurat ovat järjestäneet vuosittain paljon kilpailuja, mutta SM-kilpailuja harvemmin.
Kalevan kisat olivat Tuusulassa 17 vuotta sitten 1994 Keski-Uusimaan Urheilijoiden, Hyrylän Reippaan ja Tuusulan Varuskunnan Urheilijoiden isännyydessä ja 2008 järjestettiin Keravalla  14- ja 15-vuotiaiden SM-kisat, isäntinä Keravan Urheilijat, Tuusulanjärven Urheilijat ja Järvenpään Palon Yleisurheilu.
Molemmat kisat saivat kiitosta hyvistä järjestelyistä. Kalevan kisoissa ei vuoden 1994 jälkeen ole kertaakaan tehty Euroopan ennätystä ja neljää yleisen sarjan SE-tulosta. Myös Keravan kisoissa niin olosuhteet kuin järjestelyt olivat priimaluokkaa.
SM-viestikisoissa rima on ja sen tuleekin olla korkealla. Kisojen mallikas läpivienti on meidän kaikkien yhteinen asia.

o o o

Kun olen valmistellut kesäkuussa ilmestyvää SM-viestien kisalehteä, olen tutustunut Juhani Jalavan ja kumppaneiden suosiollisella avustuksella ja tilastoilla viestikisojen historiaan. Tuntuu siltä, että SM-viestien arvostus seuroissa on edelleen korkealla, vaikka suuren yleisön mielissä kisat menevätkin enemmän välttämättömänä pahana.
Takavuosien menestyneet urheilijat osaavat arvostaa viestikisat ja moniottelut korkealle. Niissä molemmissa luodaan pohjaa menestymiselle yksilölajeissa. Myös valmennuksen asiantuntijat korostavat viestien ja ottelukisojen merkitystä, erityisesti yhteishengen ja iloisen urheilemisen kannalta.
Ja mikä suomalaisia yleisurheilijoita kansainvälisissä arvokisoissa liian usein yhdistääkään? Vakavuus ja totisuus, joista ei hyvää seuraa!

o o o

Arvokisojen, SM-kilpailujenkin, järjestäminen voi vahvistaa seurahenkeä. Vaikka Tuusulan Kalevan kisojen talous hellepäivien takia (katsojat jäivät kotisohville tv-vastaanottimien äärelle) jäikin pahaksi pettymykseksi, voittoa silti tuli.
Ei tullut sitä Timo Soinin tilipäivää, mutta väki näytti epäilijöille, että hommat osataan!
Kun selaa 17 vuoden takaisten kisojen käsiohjelmaa, voi vain taivastella sitä kisatöissä mukana olleiden lukumäärää. En suita laskea nuppilukua, mutta varmaan lähempänä tuhat. Tuttuja ja tuntemattomampiakin nimiä.
SM-viestikisoissa päinvastoin kuin Kalevan kisoissa kisailee vain yksi lajiryhmä.
Ei siis ylivoimainen urakka, mutta haaste on silti otettava vastaan yhtään otetta höllentämättä!

o o o

On syytä muistuttaa, että Kunniakierros juostaan Hyrylässä maanantaina 30. toukokuuta. Keskiuusmaalaisten on nyt pidettävä huoli siitä, ettei tapahtumasta taas kerran tule vain Raimo Stenvallin soolo.
Eli kaikki kynnelle kykenevät liikkeelle - juoksemaan, hölkkäämään tai vaikkapa kävelemään!
Oma harjoituskauteni on ollut hyvin rikkonainen, sillä syksy ja alkutalvi meni sairastellessa. Vieläkin liikun hivenen harmaalla alueella, mutta kyse ei kuitenkaan ole dopingista. Viikko sitten iski vielä sitkeä flunssa, mutta toivon pääseväni siitä eroon ensi viikon etelän leirin lämmössä herkistellessäni.
Täten haastankin mukaan 30.5. Kunniakierrokselle Hyrylän kentälle herrat Hannu Pelttarin, Rauno Pusan ja Marko Terva-ahon Järvenpään Tottenhameista. Olisi todella häpeällistä, jos etenkin Armas Valste-yleisurheiluklubin jäsenet Pusa ja Pelttari jänistäisivät. Edes golf ei ole niin tärkeää, että kävisi tekosyyksi!

Poutsu
erkki.poutanen@elisanet.fi


Lisätietoja Kunniakierrokseen osallistumisesta: kuy@saunalahti.fi tai puh. 050 408 1959

Kommentoi kirjoitusta.

Julmaa menoa!

Maanantai 18.4.2011 klo 15:18

Helsingin vuoden 1971 EM-kisojen vitosen ja kympin Euroopan mestari Juha Väätäinen noitui valmentajavuosinaan allekirjoittanutta poliittiseksi urheilutoimittajaksi. Ei tykännyt, kun kritisoin lehdessä mestarijuoksijan ansioita valmentajana.

Nyt on takaisinmaksun aika. Sinulle senkin poliittinen ex-juoksija, elämän- ja kuvataiteilija!

Ajan virta ja Soinin myrrysvyöry eduskuntavaaleissa vei Väätäisen parlamenttiin, persujen listoilta Helsingissä 2883 äänellä.

Väätäinen liittyi niihin urheilusta tuttuihin kasvoihin, jotka läpäisivät valintaseulan. Julma-Juhalle tekivät seuraa ex-triathlonisti Pauli Kiuru kokoomuksen listoilta Pirkanmaalta, Väätäisen puoluetoveri, ex-kehonrakentaja Kike Elomaa Varsinais-Suomesta ja ex-jääkiekkoilija Sinuhe Wallinheimo (kok.) Keski-Suomesta.

Markku Paavalniemi (ps, H:ki), Juha Mieto (kesk.) Vaasa, ja Marko Asell (sd) Pirkanmaalta sen sijaan putosivat. Kuten myös ex-urheiluministeri Sivi Linden (kok., Oulu) eikä Arkadianmäelle palaa myöskään ex-aitajuoksija Arto Bryggare (sd., H:ki). Myös Keravalla jääkiekossa taannoin vaikuttanut Juha Hakola (kok.) jäi tuhannen äänen päähän uudelleenvalinnasta Helsingissä.

Marjo Matikainen-Kallströmin (kok.) jatko näytti tuloslaskennassa pitkään epävarmalta, mutta rima lopulta ylittyi.

o o o

Varsinais-Suomesta valittiin yhä ja edelleen eduskuntaan Ilkka Kanerva (kok.), joka tekee historiaa oltuaan ”mäellä” jo vuodesta 1974! Nyt runsaat 7800 ääntä.

Kanervan ansiot yleisurheilun järjestöpuolella (SUL, EAA, IAAF) ovat kiistattomat, mutta Aurajoen rannoilta oli tyrkyllä tällä kertaa parlamenttiin Kanervaa parempiakin juoksijoita; Mika Maaskola (sd) ja Ilpo Haalisto (ps). Ikätoverit (-66) saalistivat 2892 ja 4093 ääntä ja ottivat ensimmäiset varasijat ryhmissään.

Mika Maaskola muistetaan parhaiten 1500 metrin juoksun nuorten Euroopan mestarina Cottbusista 1985. Miehet juoksivat jopa samassa Turun Toverien miesten 4x800 metrin viestin SM-kultajoukkueessa vuonna 1997. Haalisto sai samalta matkalta viestikullan myös kaksi vuotta myöhemmin Lahden Ahkeran joukkueessa.

Aikavertailussa Maaksolan rekordit 1.47,71 ja 3.38,50 ovat selvästi Haalistoa paremmat.

Molemmat ehkä läpäisevät seulan seuraavissa vaaleissa?!

o o o

Ex-nyrkkeilijä Jukka Järvinen (sd) ei läpäissyt Helsingissä. Kun Bryggare jäi demarien viimeisestä paikasta 2000 äänen päähän, Järvinen vielä vajaat 400 ääntä lisää.

Uudellamaalla korismies Seppo Sokeri (ps) jäi 690 äänellä ynnä muiden joukkoon. Demarien Anu Rajajärvi sai 1483 ääntä, mutta kynnys oli paljon korkeammalla. Rajajärvi on TUL:n hallituksen jäsen ja Uudenmaan piirin puheenjohtaja, asuu Nummelassa, mutta on ainakin työskennellyt lehtorina Keravan lukiossa.

Kari Uotila (vas.) jatkaa eduskunnassa. Espoolainen on Suomen palloliiton varapuheenjohtaja.

Juha Väätäinen saisi omasta ryhmästään lenkkiseuraa ainakin Anssi Joutsenlahdesta. Ex-SMP-läinen palaa pitkän tauon jälkeen 6580 äänella Satakunnasta eduskuntaan. On juossut urallaan 80 maratonia.

Sen sijaan ex-puolimaileri Wilson Kirwa (kok., Häme) ei päässyt nyt maaliin. 704 äänellä tuli kangistuminen jo toisen kierroksen takasuoralla.

Ex-jääkiekkovalmentaja ja teatterimies Alpo Suhonen edusti nyt vihreitä arvoja Hämeessä, mutta jäi satusetä Wilsonillekin 593 äänellään.

Oulusta yritti vihreiden listoilta olympialaisissakin uinut Maarit Sihvonen. Vajaa tuhat ääntä ei riittänyt, kun vihreät eivät Japanin tapahtumista huolimatta saaneet ilmaa siipiensä alle.

Ampumahiihtoliiton puheenjohtaja Olli Nupponen (kok.) sai Etelä-Savon vaalipiirissä runsaat 2900 ääntä. Niillä ei asiaa eduskuntaan. Sama kohtalo odotti ex-nyrkkeilijä Matti Semiä (vas.) Pohjois-Savossa, vaikka ääniä tuli sentään 1855.

Kari Parkkonen (sd) jäi Keski-Suomessa 833 ääneen ja rannalle. Parkkonen oli 1960- ja 70-lukujen taitteessa kelpo 400 metrin aituri. Tunnetaan myös Idols-tähti Pete Parkkosen ja iskelmälaulaja Virve Parkkosen isänä.

o o o

Kannattaa vaihtaa puoluetta, kun aika on oikea.

Kauko Tuupainen oli takavuosina Keski-Suomen, tai ainakin Jyväskylän ja Kypärämäen työväenyhdistyksen vahvoja demareita. Hyppäsi muutama vuosi sitten persuihin ja meni nyt perussuomalaisten kunkkuna Keski-Suomesta eduskuntaan liki 5000 äänen voimalla.

No, ensi kerralla sitten oikeata sporttia!

Poutsu

Erkki.poutanen@elisanet.fi

 

Ps) Kokoomus on juhlinut "fantastista"  suurimman eduskuntapuolueen asema ensi kertaa kautta aikojen. Saavutuksen arvoa ehkä vähän laskee se,että 44 paikalla titteliä ei ole saanut koskaan aikaisemmin. Yleensä "kukkulan kuninkaalta" on vaadittu aina pitkästi yli 50 edustajapaikkaa. Halvimmalla ykköspaikka heltisi ennen tätä vuoden 1958 vaaleissa, kun Skdl sai 50 edustajaa ja silloinkin oli kolme ns. suurehkoa; sosiaalidemokraatit ja maalaisliitto, molemmilla 48 kansanedustajaa.

 

 

Kommentoi kirjoitusta.

Kaisa haastoi yleisurheilijat

Perjantai 25.3.2011 klo 13:33

Joku vääräleuka totesi ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräisen MM-kullan ja -hopean sekä maailmancupin kolmen osakilpailuvoiton ja cupin kokonaiskilpailun voiton jälkeen, että Vuoden urheilija 2011 Suomessa on jo valittu.
Mäkäräinen olisi jo neljäs nainen peräkkäin vuoden urheilijana. Kovan haasteen pyssyhiihtäjä tosiaan yleisurheilulle heittää. Tero Pitkämäki on viimeisin yleisurheilija vuoden urheilijana (2007) ja Jukka Keskisalo sitä ennen (2006).
Saa kuulemma Tero Pitkämäki heittää Daegussa MM-kultaa ja päälle 100 metriä Mäkäräisen ohittaakseen. Perustelutkin ovat vahvat: keihäänheittoon tulee ukkoja 10-20 maasta, mutta mahdollisuuksia mitaleille on vain muutamilla. Ampumahiihdossa taasen naisissakin osallistuvia maita vähintään 40 ja voittajasuosikkeja kymmeniä. Taso on sen verran kova, että tämän päivän voittaja voi huomenna olla vasta 79:s.
Mäkäräisen saavutuksen arvoa nostaa se, että hän on viime vuodet ollut niin sanotusti oman onnensa seppä. Liitto kun ei ole pystynyt häntä juuri mitenkään tukemaan.
Taas kerran on nähty, että yksilöurheilu on Suomessa turhankin sanatarkasti yksilöurheilua. Ja toisaalta Mäkäräinen on osoitus siitä mihin kovalla pitkäjänteisellä työllä ja tahdonvoimalla voidaan päästä.

o o o

Sen sijaan jalkapallo ei kaikesta päätellen ole Suomessa häävissä kantimissa. Aasialaisten kriminaalien spekuloijien takia AC Oulu, TamU ja RoPS ovat joutuneet outoon valoon ja sarjapaikat vaarassa.
Kuvaavaa oli, että AC Oulussa valmennusjohto päävalmentaja Juha Malista myöten oli tyytyväinen Yoben veljesten peliotteisiin, vaikka kaverit olivat saaneet kymmeniä tuhansia euroja ”huonosti pelaamisesta”.
Eli ilmeisesti kun peli on peruskehnoa, ei voi edes havaita, kun osa pelaajista pelaa väärään päähän!

o o o

Monet tuntevat varmaan tuusulalaisen Saarisen Veikon. Mies muistetaan vannoutuneena jalkapallomiehenä, jonka repertuaariin ennen kuuluivat kaikki mahdollinen pullojen keräämisestä kentän laidoilta (osana joukkueen varainhankintaa) aina kuplahallin isännöintiin.
Ennen Saarinen liikutti futisväkeä, nyt kulttuuriväkeä siinä määrin, että olen kutsunut miestä ilman sarvia ja hampaita teatterineuvokseksi.
Saarisen junailemat produktiot ovat monia ja vetäneet vuosien mittaan julmetusti porukkaa näytöksiin. Harrastelijateatterit eivät voi olla rahantekokoneita, joten hatunreuhka nousee entistä korkeammalle.
Kiitos teatterinautinnoista ja kymmenien tuusulalaisten ohjaamisesta löytämään itsestään uusia ulottuvuuksia esiripun molemmin puolin! Jo uskaltautuminen lavalle on aina rohkea teko.
Saapa nähdä milloin Saarisen työn arvo noteerataan laajemminkin.

o o o

Median edustajia eli toimittajaparkoja haukutaan sopuleiksi, jotka yhtenä miehenä ja naisena juoksevat sluupiksi päättämänsä asian perässä.
Totta ainakin toinen puoli, jos mittapuuna pidetään median lähes aukotonta suhtautumista Suomen mäkijoukkueen sideasiantuntijaan Gerhard Hoferiin. Kaikki lehdet ylistivät kauden alussa Hoferia suurena guruna mäkihyppääjien ns. tappisiteen kehittäjänä.
Monon kantapäätä pitää paikallaan metallitappi, kun aiemmin markkinajohtajana olleessa saksalaismallissa tilalla oli nahkaremmi. Sanomattakin on selvää, että metallitappi antaa paremman kyvyn ohjailla suksia ilmalennon aikana.
Totuus vaan on, että tappisiteen keksi jo vuosia sitten Tuusulan Nuppulinnassa asuva Ilkka Tuomikoski, joka työskentelee metallityön opettajana Keravan ammattioppilaitoksessa.
Tuomikoskella on useampi eri versio tappisiteestä (Low Bind, Bison Binding jne.) ja niillä Adam Malysz ja Simon Amman ovat viime vuosina putsanneet MM- ja olympiakisojen palkintopöydät. Suomalaisille Tuomikosken innovaatio ei vaan ole kelvannut kuten useissa jutuissani Keski-Uusimaa-lehdessä olen kertonut.
Kun Gerhard Hofer jokin aika sitten päättikin, että pesti Suomessa vaihtuu vuoden jälkeen vastaaviin tehtäviin Venäjän maajoukkueessa, muuttui suomalaismedian ääni kellossa kuin veitsellä leikaten.
Jopa Ilta-Sanomat (18.3.) totesi vihdoinkin, ettei Hoferilla ole osaa eikä arpaa tappisiteeseen, vaan keksintö on Nuppulinnan pelle pelottoman eli Ilkka Tuomikosken.
Niin muuttuu maailma.
Lajiyhdistys Finnjumping hakee nyt Hoferille seuraajaa. Laitoinkin Tuomikoskelle tekstiviestin: ”Oletko aikonut hakea sidegurun paikkaa maajoukkueessa?”


o o o

Lopuksi palautetta salilta: Kun harkat alkavat klo 18, ne alkavat klo 18. Eli salille ei tulla vasta klo 18 tai joskus sen jälkeen. Klo 18 ollaan jo valmiita ottamaan valmentajalta tai ohjaajalta neuvoja ja käskyjä.
Ja harjoitustapahtuma tai urheilukoulu on opiskelu- ja treenitilaisuus, ei lasten mölyävä iltakerho!

Poutsu
erkki.poutanen@elisanet.fi

Kommentoi kirjoitusta.

Joku tolkku hehkutukseen!

Torstai 24.2.2011 klo 13:40

Seppo Räty pitäisi lähettää ensi kesänä yleisurheilun MM-kisoihin Daeguun. Heittämään keihästä! Ja Olavi Rinteenpää juoksemaan esteitä. Iäkäshän hyvä ystäväni Rinteenpää on, mutta hyväkuntoinen ikäisekseen. Eihän sitä koskaan tiedä!
Tässä ei nyt ole tarkoitus pilkata tai riekkua sen enempää Rädylle kuin Rinteenpäällekään. Pikemminkin nuorille urheilutoimittajille, joilta järki ja kohtuus, se tolkku, tuntuu hautautuneen ”hehkutusten” alle. Aina arvokisojen alla.

o o o

Kun luki iltapäivälehtiä esimerkiksi joulukuussa, saattoi saada sen käsityksen, että Janne Ahonen tappelee ihan tosissaan kuudennesta Keski-Euroopan mäkiviikon voitosta. Ei tapellut.
Tai että Kalle Palander on yllätysvalmis alppihiihdon MM-kisoissa Garmisch-Partenkichenissä. Ei ollut.
Tai että Hannu Manninen palaa vielä huipulle tänään alkaneissa MM-hiihdoissa. Tuskinpa. Tai jos, niin se liitetään lisänä maailman suurimpien ihmeiden joukkoon.

o o o

Kuinka realistisia nuo hehkutukset sitten olivat?
Paluu huipulle lopettamisen jälkeen on vaikeaa, useimmiten ihan ylivoimaista. Jos se olisi helppoa, ei huippu-urheilu kovin vaativaa olisikaan.
Näiden asioiden ymmärtämiseen ei tarvita ammattivalmentajatutkintoa. Maalaisjärkikin riittää. Ja ettei vaan kävisi niin, että jopa joku hehkutuksen kohdekin alkaa uskoa itsestään liikaa. Ja ottaa turhia paineita.
Janne Ahonen oli parhaimmillaan loistava, mutta tauon jälkeen maailma on toisenlainen. Huipulla ei yksinkertaisesti ole varaa taukoihin. Lisäksi Ahosella oli bisnespuolella ongelmia, jotka söivät miestä.
Ahonen itse tai valmentajansa Tommi Nikunen olivat halutessaan voineet viheltää pelin poikki. Kertoa totuus. Se, ettei paluu huipulle ole kovin realistinen eikä puhua ympäripyöreitä eli lyödä näin lisää vettä myllyyn.
Palander? Kuinka realistista on palata monien loukkaantumisten ja useiden laihojen vuosien jälkeen MM-kärkeen? Etenkin kun kauden aiemmista kilpailuista vain yksi tuli maaliin saakka.
Manninen? Lentäjäksi opiskellut yhdistetyn mies kertoi jossakin haastattelussa ehtineen harjoitella tänä talvena vain muutaman kerran. Se kertonee kaiken oleellisen. Myös lajin kansallisesta tasosta. Eikä Manninen ole väläytellyt enää iskuaan samalla lailla kuin vielä viime talvena, jolloin harjoittelu oli jo silloinkin kausiluonteista ja vähäistä.

o o o

Suomalaisurheilijoille on liiankin tyypillistä, että menestystä ei saada viedyksi loppuun saakka. Onko kysymys sitten huonosta tuurista vai kiristääkö panta?
Tulevat mieleen vaan Kiira Korpi EM-kisojen vapaaohjelmassa ja Tanja Poutiainen pujottelun toisella kierroksella Garmischissa. Poutiainen on yleensä ollut hyvä kilpailija, mutta tällä kaudella hänellekin on käynyt useamman kerran kiirat. Niin, että kisan vanhetessa sijoitus putoaa sijoille 5-6.

o o o

Oslon MM-hiihtoja olisi turvallisinta seurata pessimistinä. Silloin ei ainakaan putoaisi korkealta. Toivotaan kuitenkin, että hiihtäjätkin menestyisivät. Viime kaudella moni tuhlasi parhaat paukkunsa rahapalkintojen metsästykseen Tour de Skillä, mutta toivon mukaan esimerkiksi Aino-Kaisa Saarisen kunto kesti rääkin nyt paremmin.
Suomalaisyllättäjille olisi Oslossa tilausta. Joko olisi Riitta-Liisa Roposen aika? Tai Janne Happosen vai tuliko Oslo liian pian toipumisen jälkeen.
Krista Lähteenmäki on suomalaisista kauden ylivoimaisesti positiivisin nousija, kauden komeetta. Merkit viittaavat siihen, että lisää paukkuu. Lähteenmäessä on poikkeuksellista suomalaiseksi kestävyyslajien urheilijaksi sekin, että hän on kansainvälisellä huipulla jo nuorena. Vasta juniorisarjat jätettyään.

o o o

Kaksi komeaa juoksua Myllypuron SM-halleissa tyylitellyt nuori juoksija Miro Laurila on juuri nyt yleisurheilumme Lähteenmäki.
Onhan näitä lahjakkuuksia ennenkin pulpahtanut pinnalle sammuakseen nopeasti unohduksen suohon. Kuka mistäkin syystä.
Laurilan valmennuksessa on menty repro-linjalle ja tuskin ihan vahingossa. Karhulalaista valmentaa legendaarinen Kari Sinkkonen ja talviharjoittelu on tehty puhtaasti kotimaassa.
Taas yksi todiste siitä, etteivät etelän leirit yksin tee autuaaksi. Ja, että konkarivalmentajiakin kannattaisi kuunnella, ottaa oppia!
Retroa Laurilan valmennuksessa on sekin, että tavoilleen uskollisena Sinkkonen vie suojattinsa Italian Livignoon, mutta vasta kevätpuolella. Sieltä miehen valmennettavat ovat ennenkin hakeneet kansainvälistä vauhtia. Paitsi ne, jotka Kari on ”ulkoistanut” huolenpitonsa alta urheilijan huonon asenteen vuoksi.

o o o

Vaikka pituushyppääjät olivatkin SM-halleissa pettymys, on talvikausi kertonut selvästä piristymisestä rata- ja kenttäurheilussa.
Nyt kannattaa jatkaa samaa rataa tavoitteena Daegu. Mutta pliis ei rakenneta samanlaisia pilvilinnoja, joista kolumnin alussa kirjoitin! Rehellisyyttä kehiin, vaikka totuus voi aina joskus sattuakin.

Poutsu
erkki.poutanen@elisanet.fi

Kommentoi kirjoitusta.

"Aina hyvä sää harjoitella"

Sunnuntai 20.2.2011 klo 20:40


Ajattelin kirjoitella seuran nettisivuille vähän kuulumisia nyt talvikauden osalta ja myös vähän syksystä. Tosiaan tämä talvikausi (hallikausi) on tuonut haasteita harjoittelun suhteen niin olosuhteiden puolesta kuin myös fyysisten rajoitteidenkin myötä.

Koko syksy ja oikeastaan myös talven alku aina vuodenvaihteeseen meni melko rikkonaisena harjoittelun osalta. Se johtui kauden loppuun sattuneesta polvivammasta. Polvesta ei onneksi löytynyt mitään vakavaa vammaa joka olisi vaatinut suurempia operaatioita, mutta sen verran kauan polvea joutui kuntouttamaan että punttisalin kuntopyörä ja puntit tulivat ehkä vähän liiankin tutuksi!

Polven vammaa seurasi myös toinen ongelma. Syksyn päätöskisan jälkeen sykkeet lähtivät nousuun ja olivat parhaimmillaan yli 30 lyöntiä korkeammalla normaalista tasosta. Lukuiset lääkärikäynnit eivät tuoneet selvyyttä ongelmaan joten ei auttanut muu kuin harjoitella maltillisesti ja mahdollisimman matalilla sykkeillä koko loppu syksy aina tammikuun alkuun.

o o o

Portugalin leiri Monte Gordon ja Santo Antonion maisemissa joulukuun lopusta tammikuun puoleen väliin toi kumminkin pientä potkua harjoitteluun. Polvi kipuili leirin alkupuolella ja sykkeiden kanssa oli edelleen ongelmia, mutta niitä ei jääty murehtimaan, vaan töitä tehtiin tunnollisesti ja määrätietoisesti.

Sykkeet lähtivätkin laskemaan leirin loppua kohden joka toi jo sinänsä pientä pilkettä silmäkulmaan. Polven tilannekin näytti menevän parempaan suuntaan, vaikkakin järeitä teippauksia jouduttiin käyttämään.

Kävelykilometrejä kertyi mukavasti ja urheilu maistui taas hyvältä. Paluu arkeen ja valitettavan kylmään Suomeen oli kuitenkin melkoinen shokki hyvän leirin päätteeksi. Lentokoneen laskeuduttua Suomeen oli n. 24 tuntia aikaa olla takaisin kasarmilla. Kasarmille päästyä tuli tieto, että ampumaleirille olisi lähdettävä seuraavana aamuna klo 05.00. Palautumiselle Portugalin leiristä jäi aikaa siis minimaalisen vähän. Onneksi ampumaleiri ei kuitenkaan ollut niin kuluttava, että harjoitusvaikute olisi mennyt aivan hukkaan.

o o o

Portugalin leirin jälkeen aerobista konetta on työstetty urakalla eteenpäin. Hiihtoa, juoksua, pyöräilyä ja uintia on pääasiassa käytetty aerobisen koneiston kehittämiseen toki myös kävelyä on ollut mukana harjoitusohjelmassa, mutta vähemmissä määrin sillä halliolosuhteissa pidempään kävely ei ole sitä suurinta herkkua. Harjoitustunteja kertyy tällä hetkellä viikossa yli 20, jotka koostuvat tietenkin lihaskunto-, liikkuvuus- ja huoltoharjoituksista aerobisen harjoittelun ohella.

o o o

Alussa taisin mainita jotain olosuhteista tällä hetkellä? Lämpötilamittari paukuttelee sellaisia lukemia tauluun, ettei mitään järkeä!. Itse olen aina ollut sitä mieltä että olosuhteet eivät saa vaikuttaa harjoitteluun. Lainaten Atrian mainoksesta tutuksi tullutta lausahdusta hieman muokaten "aina on hyvä sää harjoitella". Periaatteistani huolimatta olosuhteet tällä hetkellä eivät ole ne parhaat mahdolliset jos mietitään esim. kestävyyslajin harrastajaa. Ulkona harjoittelu on mahdollista ja itse pyrinkin tekemään lenkit ulkoilmassa, mutta kun elohopea tippuu alle -20 asteen ovat jo terveydellisetkin tekijät otettava huomioon. Esimerkiksi tänä aamuna tekemäni juoksulenkin loppuvaiheilla naamasta ei hirveän montaa kohtaa ollut mistä olisi erottanut ihoa, sen verran oli pakkanen tuonut valkoista lumihuurretta kasvoille. Varpaat taas olivat ehtineet jäätyä jo ennen ensimmäistä kilometriä. Toki hyvällä pukeutumisella saa jo paljon aikaan, mutta ei sitä vaatekaappia viitsisi aina tyhjentää lenkille lähdettäessä. Etelän leirit ovatkin arvokkaita juuri tällaisina hetkinä.

o o o

Tämänhetkinen kuntoni on noin sitä luokkaa mitä se oli viime kesän keskivaiheilla, joten tulevaa kesää ajatellen on vielä paljon tehtävää. Tosin kuntokäyrä on nousussa, joten siinä mielessä on pullat hyvin uunissa.

Tälle vuodelle laadittu kilpailukalenteri hälyttää jo ensimmäistä tärkeää kilpailua, joka sijoittuu huhtikuun alkupuolelle. Podepradyssä käytävä EAA:n Race Walking Meeting on alustavasti suunniteltu olevan ensimmäinen paikka, jossa tavoitellaan tulevan kesän alle 23-vuotiaiden EM-rajaa. Vielä on vähän auki osallistuminen kilpailuun sillä kunto on hieman keskeneräinen. Toki kilpailuun on aikaa reilu puolitoista kuukautta. Siinä mielessä ei ole huolestuttavaa, jos kunto ei vielä ole aivan tapissaan.

Töitä tässä on nyt kuitenkin kovasti tehtävä, jotta pääsisin omiin tavoitteisiini. En silti halua luoda liikaa paineita tavoitteiden suhteen.

Maaliskuun puolenvälin tietämillä lähden toiselle ulkomaanleirille samoihin tuttuihin maisemiin Portugaliin. Tavoitteena leirillä on saada kesän vauhtia takaisin, jotta Tshekin kisassa huhtikuun alussa olisin iskussa ja valmis tekemään hyvää tulosta!

Tämän blogi-kirjoituksen lukijoille toivotan hyvää hallikauden/ talven jatkoa ja toivottavasti äkkiä lauhtuvaa säätä!

EEMELI KIISKI

Kilpakävelijä

Ps) Muistakaa pukea päällenne muutakin kuin pitkät trikoot ja juoksutakki jos lähdette ulos lenkille! Nimimerkillä kylmä tuli!

Kommentoi kirjoitusta.

Pipot päähän!

Torstai 17.2.2011 klo 14:34

Talvikausi ja etenkin käsillä olevat paukkupakkaset ovat yleisurheilijoille nykyisinkin ongelmallisia. Siitäkin huolimatta, että laji on ympärivuotistunut.
Hallikausi tuo vaihtelua harjoitteluun. Kilpaileminenhan se kuitenkin on kaiken suola. Siinä mitataanko onko treeni tuottanut hedelmää.
Kuitenkin hallikausi on vain hallikausi. Todelliset kyvyt mitataan vasta kesällä.

o o o

Perusharjoittelu talvipakkasilla ei ole herkkua. Etenin jos ja kun sen joutuu tekemään kotimaassa. Useimmat joutuvat.
Asia tuli mieleen, kun kansallisen tason kilpakävelijä hölkkäsi eilisiltana koirankusetuslenkillä ohitseni. Pakkasta oli pyöreästi 15 astetta. Vain sen verran, sillä niin voi sanoa, kun elohopea on viime päivinä painunut alle 20:n.
Olisi tehnyt mieli huutaa perään, että älä hyvä mies sairastuta itseäsi. En huutanut, kun i leikannut ja oma ”pururata” oli jäässä eikä se johtunut kylmästä, vaan pikemminkin iästä. Hengitystiehyeet ovat pakkasessa suuressa vaarassa, sanoo kaveri joka 1960-luvun lopulla aloitti talvilenkkeilyn liian pian flunssan jälkeen. Seurauksena oli jälkitauti ja varjostuma keuhkoihin, jota hoidettiin pitkään. Kesä oli pilalla. Ja takana loistava tulevaisuus!

o o o

Yleisurheilun lajit ovat talviharjoittelussa eriarvoisessa asemassa. Hyppy- ja nykyisin heittolajejakin pystytään harjoittelemaan talvisaikaan sisätiloissa. Kestävyyslajien (juoksut ja kävelyt) harjoittelu ei tahdo halliolosuhteissa onnistua. Tarvitaan happea ja lisäksi 200-300 metrin radan kiertäminen kilometrien hankkimisessa maistuu helposti yhtä lailla puulta - tai skitsolta - kuin uimarilla kaakeleiden laskeminen uimahallissa 25 metrin altaassa.
Kestävyyslajien urheilijoille etelän leirit ovatkin arvokkaita. Niin kunnon hankkimisessa hyvissä olosuhteissa kuin kaamoksen katkaisemisessa.
Tuoreessa muistissa ovat vielä juoksijoidemme leirit muutama vuosikymmen sitten Los Pagosissa tai Teide-vuorten juurella. Huomattava osa leiriläisistä sairastui säännönmukaisesti flunssaan pian kotimaahan palaamisen jälkeen.
Ei osattu varautua muuttuneisiin olosuhteisiin. Toivottavasti nykyisin paluu kotimaahan osataan huomioida paremmin harjoittelussa. Ja pukeutumisessa. Pipo päähän eikä lenkille paukkupakkasilla!

o o o

Seuramme osalta hallikausi käynnistyi viikko sitten Uudenmaan pm -sisulisäkisoilla Myllypuron hallissa. Menestys oli hyvä. Jatkoa toivottavasti seuraa, kun aikuiset kamppailevat tulevana viikonloppuna samassa hallissa SM-titteleistä ja juniorit sitä seuraavana viikonloppuna vastaavista mitaleista.
Myllypuron halli vaan sijaitsee aivan onnettomassa paikassa. Pysäköinti onnistuu vain jos pystyt laittamaan autosi ei parkkitaskuun vaan povitaskuun.
Hallin huono puoli on myös se, ettei yleisötiloja ole juuri lainkaan.
Eli homma on tehty kaikin puolin hankalaksi.

o o o

Tampereen Pyrinnön vahva mies Jarmo Hakanen puhuu jälleen viisaita tuoreimmassa Yleisurheilun Kuvalehdessä, josta muuten löytyy puolentoista sivun juttu Keski-Uudenmaan Yleisurheilun lentävästä lähdöstä eli seuramme ensimmäisestä toimintavuodesta.
Olen kirjoitellut vuosia erilaisten projektien ja hankerahojen merkityksestä, joka lähentelee nollaa niin sanotussa pitkässä juoksussa.
SLU ja opetusministeriöhän edellä mainittuja on harrastanut vuosia. Viime vuosina myös EU:n hankerahaa. Ja tulos on ollut? No Hakasta lainaten: ”SLU:n alueiden virkailijat ovat olleet onnesta punaisina, kun rahaa on lapioitu lukemattomiin projekteihin. Julmetun monta on työllistetty, mutta kentällä on pirun hiljaista”.
SLU:lla on koko toimintansa ajan ollut vaikeuksia keksiä projekteja, joihin rahaa syytää. Järjestön rooli kun on ollut alusta lähtien hakusessa. Mutta ainahan kannattaa olla joitakin tekevinään.
Jokainen ymmärtää, ettei seuratoimintaa voi rakentaa hankerahojen varaan.
Mistähän johtuu, että niin moni yleisurheilumies haikailee vanhojen SVUL/TUL-aikojen perään? Ei politiikan ja riitelyjen takia, vaan siksi, että silloin valmentajakoulutuksessa ja valmennuksessa oli enemmän henkeä ja puhtia ja vähemmän byrokratiaa ja keskinäinen kilpailu nosti tasoa.

o o o

Hakanen ei ole eilisen teeren poikia ja niinpä hän muistelee lämmöllä tapausta viime kesän veteraanien SM-kilpailuista. Ennen 80-vuotiaiden 60 metrin juoksua yksi kilpailijoista asteli lähettäjän eteen:
- Älä pidä meitä sitten pitkään valmiit-asennossa.
- Miksi?
- Ei päästä sieltä pian lainkaan ylös!

o o o

Nyt on sitten meidän ei-urheilijoidenkin korkea aika aloittaa kuntoilu ja painonpudotus, jotta ehtii rantakuntoon.
Mutta miten?
Tässä pari esimerkkiä, joista kukin voi valita omansa.
Tunnin intohimoinen rakastelu kuluttaa 80-kiloisella henkilöllä 180 kilokaloria, puutarhanhoito 240 kilokaloria ja tunnin lumityö 480 Kcal.
Eli toive Seija Paasoselle sinne Ilmatieteelliseen, että lisää vaan lunta maisemiin!

Poutsu
erkki.poutanen@elisanet.fi

Kommentoi kirjoitusta.

Mihin seurat unohtuivat?

Keskiviikko 9.2.2011 klo 0:22

Suomalainen huippu-urheilu ei voi hyvin. Etenkin perinteisissä lajeissa, muun muassa yleisurheilussa, pohjoismaisissa hiihtolajeissa ja monissa kamppailulajeissa menestys on ollut heikkoa. Viime vuosi oli monella tapaa pohjanoteeraus.
Huippu-urheilun muutostyöryhmä siis lanseerattiin ainakin hyvään aikaan. Jotakin todellakin pitäisi vihdoinkin tehdä.
Työryhmän loppumuistion on määrä valmistua vuoden 2012 loppuun mennessä. Mutta mitä pitempään aivoriihen tuloksia on odotettu, sitä enemmän kuuluu epäileviä ääniä. Sen suhteen, syntyykö konkreettisia ja myös toteuttamiskelpoisia esityksiä vaiko vain paperia kuin Metsä Tissuen tehtailta.
Jonkinlaiseksi signaaliksi on tulkittu sekin, että muutostyöryhmään kysytty ja lupautunut Erkka Westerlund lähtikin melkein saman tien Jokereihin valmentajaksi. Millaisen kuvan tämä liike antaa työryhmän rautaiseksi mainostetusta sitoutumisesta?

o o o

Huippu-urheilun muutostyöryhmähän syntyi huippu-urheilun strategiaa pohtineen työryhmän mietinnön seurauksena. Strategiaryhmää veti Veikkauksen toimitusjohtaja Risto Nieminen.
Niemisen ryhmän mietintö sai positiivisen vastaanoton, mutta herätti myös kysymyksiä. Suuri on kaunista -ajattelutapa ei saa enää pelkästään hyväksyntää, sillä kotimaisten urheiluorganisaatioiden erilaiset eheytymis- ja yhdistymisprosessit viime vuosituhannen lopuilla ovat antaneet ajateltavaa. Nuo prosessit kun eivät tuoneet luvattuja säästöjä, toimintojen järkiperäistämistä ja turhien organisaatioiden ja byrokratian siivoamista. Lakkautettujen yhteisöjen tilalle kyhättiin uusia.
Jukka Pekkalan johtama muutostyöryhmä on asiantuntijaorganisaatio, jossa kieltämättä on paljon tietynlaista osaamista. Suurin kysymys lieneekin miten arvatenkin erilaiset mielipiteet saadaan soviteltua yhteiseen päämäärään myös lajiliittojen ja etenkin seurojen osalta.
Kaiken kukkuraksi kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin on koonnut huippu-urheilun muutosryhmälle sparrausryhmän. Tämän seurantaryhmän tehtävänä on arvioida huippu-urheilun muutostyön vaikuttavuutta ja muutosprojektin resurssointiesitysten realistisuutta.
On kerrottu, että resursseja ”uuden polun rakentamiseen” tarvittaessa löytyy. Mutta suurin kysymys onkin, että löytyykö myös urheiluseuroille? Sieltä se urheilu ja myös huippu-urheilu kumpuaa.

o o o

Epäilevät tuomaat yllyttävätkin katsomaan, ketkä suomalaisen huippu-urheilun kaalimaan vartijoina oikein ovat?
Urheilulehti on jo vuosia nostanut Risto Niemistä urheilumme messiaaksi, eräänlaiseksi urheilun uudeksi kekkoseksi. Nieminen on kulkenut vähän samoja polkuja kuin Jukka Uunila, muun muassa Veikkauksen toimitusjohtajuus, mutta Nieminen häviää kekkoskilpailussa vielä Uunilalle paljon enemmän kuin rinnanmitalla.
Nuorena miehenä Risto Nieminen oli HKV:n pikajuoksija ja heitteli keihästäkin, mutta muut riennot veivät miehen. Seuratason toimintaan Niemisellä ei vahvaa sidosta olekaan tuomaat muistuttavat.
Nieminen toimi Opiskelijoiden Liikuntaliiton pääsihteerinä 1970-luvun loppupuolella, seuraavalla vuosikymmenellä Suomen urheilumuseon johtajana ja sitten tovin Urheilukanavan toimitusjohtajana ennen siirtymistään Veikkaus Oy:n palvelukseen. Toimitusjohtajan paikka avautui 2003.
Jos Niemisen kosketuspinta seuratason toimintaan on ohut, huippu-urheiluun vähän tiiviimpi. Nieminen toimi muun muassa useamman kerran Suomen olympiajoukkueen tiedotuspäällikkönä.
Jotkut ovat epäilleet Niemisen mielenkiinnon urheiluun alkaneen löystyä. Olympiakomitean puheenjohtajuus saattaa kiinnostaa, mutta myös näkyvät paikat kansainvälisissä rahapelijärjestöissä, muun muassa Intertotossa ja World Lottery Associationissa.

o o o

Entäpä huippu-urheilun muutostyöryhmän jäsenet seuravinkkelistä katsottuna?
Jukka Pekkalalla, Mika Kojonkoskella (mäkivalmentaja), Tapio Korjuksella (yleisurheilu), Leena Paavolaisella (ammunta) ja Antti Paanasella (lentopallo) on kokemusta lajeistaan ja taatusti näkemystä yleisemminkin.
Heikoin kohta useimmalla tästä viisikosta lienee sittenkin seuratason ongelmien tuntemuksessa. Vaikka muutostyötyhmä löytäisi millaisen viisasten kiven tahansa, totuus on, että työ on aloitettava alusta. Nyt molemmin puolin kymmenen ikävuoden olevista nuorista urheilusta kiinnostuneista tytöistä ja pojista. Eli sanomattakin on selvää, että urheiluseurat ovat tuolloin paljon vartijoina. Onko seuroissa henkeä, osaajia ja ulkoisia olosuhteita, resursseja pelastaa suomalainen huippu-urheilu edes vuonna 2020 tai 2022.
Lajiliitothan eivät nappuloita ohjaa tai valmenna.
Tuntuukin erikoiselta, että muutostyöryhmästä on todettu, ettei
Yhtälö ”polusta” tai leijonatiestä kansainväliselle huipulle ratkea seuratoiminnan kautta. Ehkei ratkea, mutta siitä kaikki lähtee. Urheiluseurat ovat kaiken perusta ja seuratoiminnalle on luotava vihdoinkin kunnolliset olosuhteet.

o o o

Opetus- ja kulttuuriministeriö tukee huippu-urheilun muutostyötä taloudellisesti todella vahvasti. Seurantaryhmään kutsutut henkilöt täydentävät ministeri Wallinin mukaan muutosryhmän osaamista.
Seurantaryhmän puheenjohtajana on valtiosihteeri Marcus Ratala ja varapuheenjohtajana johtaja Hari Syväsalmi ja jäseninä muun muassa Aki Hintsa, Tommi Hoikkala, Tapani Ilkka, Eija Koskivaara, Hanno Möttölä ja  Jani Tanskanen sekä asiantuntijajäseninä mm. Roger Talermo (ok) ja Timo Laitinen (SLU).
Kuinka hyvin heillä seurojen ongelmat ovat tiedossa, on hyvä kysymys.
Totta on, että työryhmät voivat käyttää asiantuntija-apua seuroista, mutta miksei  työryhmiin olisi voinut nimetä suoraan paria kolmea urheiluseurojen edustajaa?
Juha Iisakki Mieto ilmoitti muutama päivä sitten iltapäivälehdessä uskonsa huippu-urheilun muutostyöryhmän tulosten autuuteen olevan heikko. Mietaan mukaan ratkaisevinta on urheilijanalun oman tahto pistää kaiken peliin menestyksen hyväksi.
Ei urheilu ja menestys sen enemmästä ole kiinni. Yksinkertaista eikö totta?

Poutsu (9.2.2011)
erkki.poutanen@elisanet.fi

Kommentoi kirjoitusta.

Lehtoset

Tiistai 11.1.2011 klo 0:12

Suomen Urheiluliiton vuosikirja Yleisurheilu 2010 on muhkea tieto- ja tilastopaketti. Ja hintansa väärti.

Tiedättekö, kenellä on naisten 10-ottelun Suomen ennätys?

Voin kertoa, että Milla Kelolla, ei siis Niinalla. 6515 pistettä on oteltu 11. syyskuuta 2005.

Sen varmaan tiedättekin, ettei Jani Lehtosen seiväshypyn SE-lukemia (ulkona 582 Kuortane 1993 ja hallissa 583 Tukholma 1994) ole kukaan pystynyt edes uhkaamaan. Mutta muistitteko, että Lehtosen 583 on edelleen Pohjoismaiden halliennätys? Ja että Janilla on edelleen myös 22-sarjan SE 571, joka on hypätty Hyvinkäällä 1990.

Mutta tiedättekö, että 17-vuotiaiden kiekonheiton SE on sekä Mikko Kyyröllä että Mika Loikkasella? Kyyröllä on 1,5-kilon välineen SE 61,84 (1997) ja Loikkasella 1,75 kg:n kiekon ennätys 57,80 (1991). Molemmat edustivat ennätysvuosinaan Järvenpään Paloa.

o o o

Mutta sitä ette varmaan haluaisikaan tietää, että viime kaudella 3000 metrin estejuoksussa tilastotuloksen sai Suomessa vain 36 ukkoa, 110 metrin aidoissa vajaat 50 ja ratakierroksen aidoissa runsaat 40 urosta.

Eikä sileälläkään ollut hääppöisesti väkeä liikkeellä. Kympiltä (10.000 m radalla) tilastotulos löytyy vähän yli 60 mieheltä. Varmaan melkoinen osa heistä tunnustautuu hölkkääjiksi.

Ensi kesänä siis numerolappu rintaan ja juoksemaan virallisessa kilpailussa 25 ratakierrosta. Ja heti on maan sadan parhaan joukossa että helähtää!

o o o

Mäntsälästä tulee suru-uutinen. KUY:n yhden perustajaseuran Tuusulanjärven Urheilijoiden yksi perustajajäsenistä Leena Lehtonen on kuollut joulukuun puolivälissä vajaan 64 vuoden iässä. Leena Lehtonen oli seiväshyppääjä Jani Lehtosen äiti. Pojan aika oli lähteä miltei päivälleen kaksi vuotta ennen äitiään. Se on jo sinällään traagista.

Janin elinkaaresta kirjoitettiin aika paljon jo vuoden 2009 alussa. Karu, koruton ja aidoin totuus seiväshyppääjälegendan elämästä selviää kuitenkin parhaiten joulun alla ilmestyneen Kiveen hakatut -kirjan toisesta osasta. Yleisradion toimittajien Arto Terosen ja Jouko Vuollen kirjat perustuvat samannimiseen radiossa kuultuun juttusarjaan suomalaisista urheilijakohtaloista.

Jani Lehtosesta kirjoitettu negrologi on otsikoitu Salattu elämä. Sillä kuvattaneen ehkä elämän loppuvaiheita enemmän kuitenkin sitä kuinka tuntematon meidän kaikkien tuntema Jani loppujen lopuksi suurelle yleisölle oli.

o o o

Seiväshyppääjän tarinassa kerrotaan myös se, että Leena-äiti oli jo pitkään sairastanut Alzheimerin tautia.

Terveyden vuosina Leena Lehtonen oli elämässä kiinni tiukasti. Hän hoiti oman yrityksensä kautta kalustebisneksiä ulkomaita myöten ja pyöritti työn ohessa Keski-Uusimaan Urheilijoita ja hoiti urheilijapoikansa asioita. Muistaakseni hän oli välillä upeastikin menestyneen K-UU:n viimeinen puheenjohtaja.

Leena Lehtonen toimi myös liiton (SUL) luottamuselimissä ja hankki siellä rohkeudellaan ja tarmokkuudellaan arvostusta.

Lähes yksin Leena Lehtosen ansiota oli, että Tuusula sai järjestettäväkseen vuoden 1994 Kalevan kisat. Ilman Lehtosen miltei jääräpäisyyttä Tuusula tuskin olisi lyönyt Lappeenrantaa äänin 8-3, kun kisaisännyydestä päätettiin liiton hallituksessa.

Vahinko vain, että Tuusulan kisapäiviä grillasi mahdoton helle. Yleisö jäi kotiin telkkarien ääreen ja järjestävät seurat jäivät ilman taloudellista pesämunaa. Mutta urheilijoita helle helli. Yksi Euroopan ennätys ja neljä Suomen ennätystä ovat lukuja, joihin ei myöhemmissä kisoissa ole enää ylletty.

Leenasta ja yhteistyöstä hänen kanssaan vuoden 1994 projektissa jäi allekirjoittaneelle vain hienoja muistoja. Oli inspiroivaa pehmittää, etten sanoisi painostaa lehtikirjoituksilla kuntapäättäjiä suopeaksi kisahanketta kohtaan.

Poutsu

erkki.poutanen@elisanet.fi

Kommentoi kirjoitusta.

« Uudemmat kirjoituksetVanhemmat kirjoitukset »