Valmennuksen vaiheilla jatkoa....

Tiistai 8.12.2015 - joli

Nyt kun olen lähes vuoden ollut vähemmän valmennuskiireinen, on ollut aikaa pohdiskella erilaisia asioita, niin valmennuksen vaiheilta, kuin myös monilta muilta elämän alueilta. Viime kerran tekstissäni sivusin oman kilpaurheilijan urani alku- ja loppuvaihetta. Se keskivaihehan olikin lyhyt, kun loppuvaiheen saavutin jo alle kaksikymppisenä. Aloittelin silloin kilpauran loppuvaiheen aikoihin myös omaa valmentajan uraani, ja jos ynnäilen valmennusvuosia, joita on takanapäin, niin niitä kertyy jo lähes 40 vuotta. Toki siellä vuosien varrella oli joku vaihe,jolloin olin myös hiukan vähemmän kiinni aktiivisessa valmennuksessa. Mutta kun työelämäni on täyttänyt myös liikunta, voi todeta, että jollain tavalla valmennuksessa tai ainakin liikunnan parissa on tullut oltua yli 40 vuotta. Tästä nyt varmaan joku vetää johtopäätöksen ja kenties toivookin, että jatkossa en enää valmentaisi, vaan antaisin sen jo nuorempien ja kenties innokkaampien käsiin. Mutta kyllä sitä paloa on taas välivuoden jälkeen sielussa tuntunut, ja olenkin antanut ymmärtää, että jossain määrin lisävastuuta olen valmis vastaanottamaan, jos siihen katsotaan olevan tarvetta. Ja olenhan jo jonkun seuramme yhteistreeninkin käynyt vetämässä, ja varmaan jatkoa sille seuraa lähipäivinä.

Joukkuevalmennuksesta yksilön valmentamiseen

Oman valmentajan urani olen aikanaan aloittanut joukkuelajeista. Pesäpallo ja lentopallo olivat pelejä, joita nuoruusvuosina tuli pelailtuakin ihan kilpasarjoissa. Ja molemmissa lajeissa toimin myös pelaamisen lisäksi valmentajana. Jossain vaiheessa sitten kysyntää tuli myös yleisurheilun puolelta, lähinnä kestävyysjuoksijoiden puolelta. Olinhan itsekin ollut lajissa sisällä koko juniorivuosieni ajan. Joukkuevalmennuksen haastavuus ja samalla kiehtovuus on siinä, että siinä täytyy kehittää urheilijaa yksilönä, ja samalla huolehtia siitä, että useat yksilöt pystyvät toimimaan saumattomasti joukkueena, josta saadaan mahdollisimman hyvä tulos ulos. Ja kun on seurannut nykyisin joukkuelajien valmennusta ja eri valmentajien toimintaa, olen ollut havaitsevinani, että osa valmentajista painottaa entistä enemmän yksilöiden kehittämistä, ja rakentaa sitä kautta toimivan joukkueen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö valmentautuminen joukkueena olisi tärkeä asia. Kun kuitenkin joukkueen tulos parhaimmillaan on paljon enemmän kuin sen yksilöiden summa. Aiempina vuosina vallalla oli enemmän valmentautuminen joukkueen kehittämisen kautta, yksilön kehittäminen ei ehken ollut niin paljon painopisteenä. Oman näkemykseni mukaan nykyinen yksilön kautta joukkueeksi lienee parempi tapa toimia, mutta toki sekin täytyy muistaa, että samaan lopputulokseen voi päästä niin monella tavalla. Ja tämä pätee hyvin monessa muussakin asiassa, kuin valmennuksessa.

Yksilöurheilijan valmennuksessa, varmaan sekä valmentajan että urheilijan näkökulmasta on kiehtovaa ja palkitsevaa se, että urheilutulokseen ja sen laatuun vaikuttaa lähes pelkästään vain urheilijan oma suoritus ja onnistuminen. Kilpailusuorituksessa ei pääse kenenkään joukkuekaverin siivellä menestykseen tai jos menestystä ei tule, kenenkään joukkuetoverin syyksi menestymättömyyttä ei voi sysätä. Silloin on syytä urheilijan ja valmentajan analysoida tekemisensä ja tekemättä jättämisensä tarkkaan. Toki onhan kamppailulajeissa kylläkin menestyksen tiellä mahdollisesti vielä kovempi vastus, joka voi omalla toiminnallaan tai taktisilla oivalluksillaan saada kanssakilpailijan huipputuloksen estettyä, joten menestys ei silloin ole pelkästään urheilijasta itsestään kiinni.

KUY:llä näytön paikka

Kuudetta toimintavuottaan päättelevä kotiseurani KUY on haastavan tilanteen edessä. Nuorisourheilun puolella toimintoja on saatu kehitettyä varsin monipuoliseksi, ja uusia toimintamuotoja on käynnissä, joiden kautta seuraan saadaan jatkuvasti uutta urheiluväkeä, lapsia ja jo hieman varttuneempiakin. Ja kun katsoo seuran valmennusurheilijoiden menestyksen kehitystä muutaman vuoden ajalta, on siinä tapahtunut valtava harppaus. Maajoukkueurheilijan tasolla on monta seuramme urheilijaa, ja SM-mitalistien määrä on vuosi vuodelta vaan kasvanut. Tämä asettaa seuran valmennustoiminnan erittäin suuren haasteen eteen. Kuinka organisoida urheilijoiden valmennustoiminta niin, että kehitystä jo SM-tasolla olevien urheilijoiden kohdalla tapahtuisi edelleen. Ja kun samaan aikaan nuorimmista ikäluokista varsinaisen nuorisovalmennuksen pariin tulee uusia lahjakkaita urheilijanalkuja, pitää heillekin taata jatkossa entistä laadukkaampi valmennus- ja harjoitteluympäristö. Tehtävä ei ole helppo, vaan vaatii seuran valmennusväeltä todella hyvää suunnittelua ja organisointikykyä. Eikä tätä tehtävää helpota ainakaan päätoimisen valmennuspäällikön vaihtuminen vuoden vaihteessa. Myös Keski-Uudenmaan alueen harjoittelupaikat varsinkin talviaikaan antavat oman haasteensa laadukkaan valmennustoiminnan järjestämiseksi.

Valmentajarekrytointi ja koulutus avainasemassa

Kun valmennuksen pariin tulee entistä enemmän uusia urheilijanalkuja, on mielestäni seuramme aktiivivalmentajien määrää saatava lähivuosina rutkasti kasvatettua. Ei näinkään ison seuran nuorisovalmennus voi olla vain muutaman valmentajan harteilla. Jos ja kun nuorten sarjalaisten SM-tasolle nousu jatkuu viime vuosien malliin, emme millään selviä ainoastaan 5-6 aktiivisella ”nuorisovalmennustason” valmentajalla. Ja kun meitä jo kokeneita ja pitkään valmennustoiminnassa mukana olleita valmentajia on siinä joukossa joitakin, on se selvä tosiasia, että uusia valmentajia aktiiviseen valmennustoimintaan tarvitaan. Jos seuramme urheilijanpolku toimii jo jollain tasolla, jopa hyvin, pitää myös valmentajan polulle saada uusia innokkaita valmentajia, jotta laadukas valmennustoiminta voi seurassamme jatkua, ja urheilullinen menestys myös kehittyä eteenpäin. Jos seuramme aikoo tavoitella edelleen toimintakäsikirjaan kirjattuja visiotaan ja keskeisiä päämääriään, on tämän asian kehittäminen yksi avainasioista. Toki kehittämisen kohteita on varmasti monia muitakin, mutta ne lienevät sitten seuraavien blogini asioita…..

joli

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: valmennus, yleisurheilu, KUY

Valmennuksen vaiheilla, osa II

Torstai 8.10.2015 - Joli

Viime viikkoina ja päivinä on julkisuudessa keskusteltu ja kohistu nuoren Alisa Vainion huippusuorituksesta maratonilla. Tai oikeammin hänen osallistumisoikeudettomuudestaan Rion olympiamaratonille. Vainiohan juoksi Kullervo-maratonilla parisen viikkoa sitten ensimmäisessä maratonjuoksussaan huippuajan 2.33,24, mikä alittaa selvästi ensi kauden olympialaisiin asetetun tulosrajan. Harmikseen hänen ikänsä ei riitä osallistumiseen maratonjuoksuun olympialaisissa. Sen aivan selkeästi säännöt kieltävät. Olympiamaratonille osallistuvan pitää täyttää vähintään 20 vuotta sinä vuonna, kun olympiamaratonin aikoo juosta. Aikansa julkisuudessa spekuloitiin, että pitäisikö hänelle anoa erivapautta osallistumiseen alaikäisenä. Mielestäni SUL teki aivan oikean päätöksen, päättäessään, ettei erivapauksia lähdetä hakemaan. Hakemuksen läpimenon mahdollisuus on häviävän pieni.

Melkoisen kohun aiheutti myös SUL:n toimitusjohtaja Jarmo Mäkelä kommentoidessaan Vainion halua päästä olympiamaratonille. Mäkelä piti nuoren juoksijattaren tahtoa olympiamaratonille ” nuoren tytön unelmointina”, josta mm. opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen tuohtui. Eihän Mäkelän kommentin sanavalinta todellakaan mennyt putkeen, ja sen moni muukin tulkitsi hiukan vähemmän kannustavaksi nuorta urheilijaa kohtaan.

Pienen heristävän sormen minä nostaisin myös asian käsittelystä median suuntaan. Tämän päivän uutisointi erinäisistä asioista on melko usein, jos ei aina, sensaatiohakuista. Pienistäkin asioista nostetaan isoja otsikoita. En tarkoita, etteikö Alisa Vainion upea juoksu olisi ison otsikon arvoista, mutta sen jälkeisistä tapahtumista negatiiviseen sävyyn toitotettu uutisointi ei välttämättä ole itse nuoren urheilijan kehityksen kannalta paras mahdollinen tapa. Se voi jättää jälkensä nuoren ihmisen sisimpään, ja tuoda myös turhia paineita jatkokehitykseen. Vainiohan on jo itsekin todennut, ettei taida enää lehdistölle mitään puhua….

Nuorisohuippu ei ole tae aikuismenestyjäksi

Tässä yhteydessä voisin nostaa tekstiin myös hiukan alkutekstin aihetta liippaavan asian, jonka keskeisen sanoman kirjoitin jo väliotsakkeeseen. Nuorena huipputulokset ja huippumenestys eivät ole mikään tae huippumenestykseen aikuisiällä. Mutta ei se ole myöskään vaatimus, jotta aikuisurheilijana voi menestyä kansainväliselläkin tasolla. Läheskään kaikista nuorena kovia tuloksia tehneistä urheilijoista ei koskaan tule kansainvälistä huippu-urheilijaa, eikä edes kansallista kärkikaartia. Itsekin lukeudun tähän joukkoon. Ei se taannut mitään, että 16-vuotiaana olin Suomen paras ja jopa Suomen ennätystuloksella. Vaikka haaveilinkin  vuonna 1973 olympiavoitoista esikuvanani edellisenä kesänä kaksi olympiakultaa voittanut Lasse Viren, ei se haave koskaan päässyt toteutumaan.  Se nyt vaan oli sitä ”nuoren pojan unelmointia”, voisin todeta. Mutta en ole katkera, vaikken saavuttanutkaan kilpaurheilijana mitään suurta ja mahtavaa. En edes Kalevan Kisoihin asti päässyt kilpaurallani urheilijana. Selän ongelmat katkaisivat oman urani jo alle parikymppisenä. Sittemmin vaivani diagnostoitiin selkärankareumaksi, jonka kanssa olen nyt reilut kolmekymmentä vuotta rinnakkaiseloa elänyt.

 Olen kuitenkin päässyt nauttimaan liikunnasta ja kilpaurheilusta koko ikäni. Liikunnan parissa olen päässyt tekemään työtä, ja valmentajana ollut mukana monessa ilonhetkessä. Ja onhan kuntourheilijana tullut joitakin maratonejakin kierrettyä. Tosin reilua tuntia hitaammalla vauhdilla kuin jutun alkuosan tähti Alisa Vainio.

Ja tällaisia esimerkkejä löytyy yleisurheilunkin parista vaikka kuinka paljon. Urheilussa on kuitenkin myös se maukas suola, että vaikka huippu-urheilun ura ei urkenisikaan, mielenkiintoisia ja haastavia sekä palkitsevia tehtäviä seuratoiminnasta löytyy varmasti ihan jokaiselle urheiluihmiselle.

Ja vastaavasti monesta nuorena ja aikuisurankin alkumetreillä vaatimattomia tuloksia urheilun saralla tehneestä voi sitten jossain vaiheessa putkahtaa se todellinen menestyjä. En ole varmaan ainut joka esimerkiksi -80 luvun alussa hiihdon arvokisoja seuratessaan manasi Marja-Liisa Hämäläisen vaatimattomia suorituksia kilpaladuilla. Mutta niin vaan hänestäkin tuli, kolminkertainen olympiavoittaja henkilökohtaisilla hiihtomatkoilla Sarajevossa vuonna 1984. Myöhemmin, tosin Kirvesnimen sukunimen siivittämänä olympiamitaleja tuli vielä lisää ja MM-kilpailuistakin kuusi henkilökohtaista mitalia. Ja lukuisat viestimitalit vielä päälle. - Olenkohan minäkin tulossa vanhaksi, kun esimerkit asioihin löytyy helposti noin 40 vuoden takaa ?-

Maltti mukana

Jospa yhteenvetona raapusteluuni toisin esille urheilussa ja erityisesti nuorisourheilussa  elintärkeän sanan maltti. Vaikka nuorena saavuttaisikin kovia tuloksia, kannattaa valmentajien, urheilijoiden sekä myös urheilijoiden taustajoukkojen pitää harjoittelussaan ja tekemisissään maltti mukana. Oikotietä onneen tai kansainväliseen kilpamenestykseen yleisurheilussakaan ei ole olemassa. Kansainvälinen menestys vaatii pitkäjänteisen työn, monipuolisen harjoittelun ja kaikkien oheisasioiden kunnossa olemisen. Ja sittenkään se huippumenestys ei ole varmaa. Aina uhkatekijöitä voi ilmaantua. Ja ehkä yksi suurimmista uhkatekijöistä voi olla ”liian paljon liian nuorena”. Tämä pätee niin odotuksiin, menestykseen kuin harjoitteluunkin. Ja vastaavasti malttia toivon myös sellaisille nuorille, jotka eivät vielä ole sitä SM-mitaliakaan palkintokaappiinsa saaneet. Pitkäjänteinen uurastus  tuo aina jossain vaiheessa palkinnon. Ei ehkä sitä haaveissa päällimmäisenä olevaa, mutta jotain kuitenkin. Tärkeintä ei ole voitto, vaan liikunnallinen elämäntapa. Siitä riittää onnea elämään, vielä näin vanhanakin.

joli

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: valmennus, yleisurheilu, KUY

Valmennuksen vaiheilla

Perjantai 18.9.2015 klo 13:28 - Joli

Siitä onkin pieni tovi, kun edellisen kerran kirjoittelin tämän otsakkeen alla. Tällä hetkellä tuon otsikon sanoma lienee melko hyvin kohdillaan, koskapa vuoden 2015 olen ollut enemmänkin taustalla seuran aktiivivalmennuksesta. Eli kirjaimellisesti vain valmennuksen vaiheilla.

Toki oman tyttäreni Hannan valmennuksesta olen edelleen vastannut, mutta sekin on ollut enimmäkseen etävalmennusta reilun parinsadan kilometrin välimatkan takia. Tuo valmennussuhde on edelleen jatkumassa, ja etsinnässä Hannalle onkin sopiva sparraaja Jyväskylästä. Enimmäkseen yksin treenaaminen ei varmasti ole pitemmän päälle hyvä ja optimaalista tuloskehitystä tukeva ratkaisu.

Ryhmäharjoittelu, vaikkakin yksilölajista on kysymys, on sellainen asia, jota aikuisiän kynnyksellä ja huippu-urheilijoiden kohdalla ei ole varmasti riittävän hyvin hyödynnetty. Nuorten valmentautuminenhan seuroissa, niin myös KUY:ssa tapahtuu pääasiassa erilaisissa valmennusryhmissä. Ja niin pitää ollakin. Ja mitä lähemmäksi tullaan nuorten maajoukkuetasoa, sitä tärkeämpää olisi pystyä rakentamaan lajiryhmiä, joissa harjoittelun rakenne ja sisältö on lähellä toisiaan. Perusharjoittelukaudelle 15-16-vuotias heittäjä ja hyppääjä sekä juoksijakin voi hyvin harjoitella keskenään ja yhtä aikaa tiettyjä perusominaisuuksia. Mutta kun mennään enemmän lajin harjoitteluun, harjoitusryhmän pointti pitäisi olla jo enemmän vähintäänkin lajiryhmäkeskeinen.

Siinä vaiheessa, kun nuori lähtee opiskelemaan, monesti kotipaikkakunnaltaan pois, harjoitteluryhmän löytäminen ja hyvään ryhmään hakeutuminen voi olla se ratkaiseva tekijä, joka takaa kehittymisen ja menestymisen myös aikuisiässä. Saman lajin tai ainakin lajiryhmän urheilijat voivat treeneissä olla hyvänä sparraajana toisilleen. Yksin esimerkiksi kovan tehoharjoituksen tekeminen saattaa ontua tehojen osalta, mutta jos harjoituskaveri(t) puuskuttavat rinnalla tai hiukan etuviistossa, omasta harjoitustehostakin saattaa helpommin saada riittävän kovan. Toki on siinä riskinsä myös toiseen suuntaan.

Erinomainen menestyskesä

Seuramme urheilumenestys menneenä kilpailukautena on ollut seurahistorian paras. Maajoukkuetason urheilijoiden määrä on yksi mittari menestystä mitattaessa.  Menneenä kesänä peräti seitsemän urheilijaa puki Suomen sinivalkoisen edustusasun ylleen. Eveliina, Robin ja Noora ovat saaneet rinnalleen Suomi-paitaan Peten, Jeren, Sannin ja Saaran. Itsekin pääsin henkilökohtaisesti näkemään Tukholmassa, kuinka kunniakkaasti Ruotsi-ottelussa seuramme urheilijat Suomen edustusasussa urheilivat.

Lajiryhmävalmennusta tarvitaan

Nyt kun meillä useat nuoret ovat jo maajoukkuetasoa, olisi lajiryhmävalmennuksen järjestäminen järkevää, ja edesauttaisi kehittymistä nuorten maajoukkueista myös aikuismaajoukkuetasolla. Ja jos oman seuran sisältä ei löydy samasta lajista tai edes lajiryhmästä sopivaa harjoituskumppania tai lajiryhmää, niin kyllähän lajiryhmäharjoittelua voidaan ja kannattaa suunnitella yli seurarajojen.

Seuramme sisällä järjestettävä lajiryhmävalmennus vaatii toimiakseen laajan valmentajaverkoston. Pitäisi löytyä osaamista yleisurheilun laajasta lajikirjosta. Kun kuitenkin on niin, että yksi ja sama valmentaja ei ehdi omaksua ja kehittää omaa tietotaitoaan jokaisen yleisurheilulajin osalta. Eikä yksi ja sama valmentaja voi valmentaa kaikkia urheilijoita. Työtä pitää jakaa, ja hakea kullekin urheilijalle se hänelle paras ja osaavin valmentaja.

Olen itse aina arvostanut otteluvalmentajia, joiden täytyy hallita niin monen lajin tekniset hienoudet sekä kunkin lajin vaatimat fyysiset ominaisuudet. Ja kaiken lisäksi kun vielä urheilijatkin ovat yksilöitä, kaikki eivät kehity samoilla opeilla ja samanlaisella harjoittelulla. Kyllä ottelijan valmentaminen vaatii monipuolista osaamista. Siksipä minusta ei koskaan ole tullutkaan otteluvalmentajaa.

joli

Lue lisää »

1 kommentti . Avainsanat: valmennus, yleisurheilu, KUY