Valmennuksen vaiheilla, osa II

Torstai 8.10.2015 - Joli


Viime viikkoina ja päivinä on julkisuudessa keskusteltu ja kohistu nuoren Alisa Vainion huippusuorituksesta maratonilla. Tai oikeammin hänen osallistumisoikeudettomuudestaan Rion olympiamaratonille. Vainiohan juoksi Kullervo-maratonilla parisen viikkoa sitten ensimmäisessä maratonjuoksussaan huippuajan 2.33,24, mikä alittaa selvästi ensi kauden olympialaisiin asetetun tulosrajan. Harmikseen hänen ikänsä ei riitä osallistumiseen maratonjuoksuun olympialaisissa. Sen aivan selkeästi säännöt kieltävät. Olympiamaratonille osallistuvan pitää täyttää vähintään 20 vuotta sinä vuonna, kun olympiamaratonin aikoo juosta. Aikansa julkisuudessa spekuloitiin, että pitäisikö hänelle anoa erivapautta osallistumiseen alaikäisenä. Mielestäni SUL teki aivan oikean päätöksen, päättäessään, ettei erivapauksia lähdetä hakemaan. Hakemuksen läpimenon mahdollisuus on häviävän pieni.

Melkoisen kohun aiheutti myös SUL:n toimitusjohtaja Jarmo Mäkelä kommentoidessaan Vainion halua päästä olympiamaratonille. Mäkelä piti nuoren juoksijattaren tahtoa olympiamaratonille ” nuoren tytön unelmointina”, josta mm. opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen tuohtui. Eihän Mäkelän kommentin sanavalinta todellakaan mennyt putkeen, ja sen moni muukin tulkitsi hiukan vähemmän kannustavaksi nuorta urheilijaa kohtaan.

Pienen heristävän sormen minä nostaisin myös asian käsittelystä median suuntaan. Tämän päivän uutisointi erinäisistä asioista on melko usein, jos ei aina, sensaatiohakuista. Pienistäkin asioista nostetaan isoja otsikoita. En tarkoita, etteikö Alisa Vainion upea juoksu olisi ison otsikon arvoista, mutta sen jälkeisistä tapahtumista negatiiviseen sävyyn toitotettu uutisointi ei välttämättä ole itse nuoren urheilijan kehityksen kannalta paras mahdollinen tapa. Se voi jättää jälkensä nuoren ihmisen sisimpään, ja tuoda myös turhia paineita jatkokehitykseen. Vainiohan on jo itsekin todennut, ettei taida enää lehdistölle mitään puhua….

Nuorisohuippu ei ole tae aikuismenestyjäksi

Tässä yhteydessä voisin nostaa tekstiin myös hiukan alkutekstin aihetta liippaavan asian, jonka keskeisen sanoman kirjoitin jo väliotsakkeeseen. Nuorena huipputulokset ja huippumenestys eivät ole mikään tae huippumenestykseen aikuisiällä. Mutta ei se ole myöskään vaatimus, jotta aikuisurheilijana voi menestyä kansainväliselläkin tasolla. Läheskään kaikista nuorena kovia tuloksia tehneistä urheilijoista ei koskaan tule kansainvälistä huippu-urheilijaa, eikä edes kansallista kärkikaartia. Itsekin lukeudun tähän joukkoon. Ei se taannut mitään, että 16-vuotiaana olin Suomen paras ja jopa Suomen ennätystuloksella. Vaikka haaveilinkin  vuonna 1973 olympiavoitoista esikuvanani edellisenä kesänä kaksi olympiakultaa voittanut Lasse Viren, ei se haave koskaan päässyt toteutumaan.  Se nyt vaan oli sitä ”nuoren pojan unelmointia”, voisin todeta. Mutta en ole katkera, vaikken saavuttanutkaan kilpaurheilijana mitään suurta ja mahtavaa. En edes Kalevan Kisoihin asti päässyt kilpaurallani urheilijana. Selän ongelmat katkaisivat oman urani jo alle parikymppisenä. Sittemmin vaivani diagnostoitiin selkärankareumaksi, jonka kanssa olen nyt reilut kolmekymmentä vuotta rinnakkaiseloa elänyt.

 Olen kuitenkin päässyt nauttimaan liikunnasta ja kilpaurheilusta koko ikäni. Liikunnan parissa olen päässyt tekemään työtä, ja valmentajana ollut mukana monessa ilonhetkessä. Ja onhan kuntourheilijana tullut joitakin maratonejakin kierrettyä. Tosin reilua tuntia hitaammalla vauhdilla kuin jutun alkuosan tähti Alisa Vainio.

Ja tällaisia esimerkkejä löytyy yleisurheilunkin parista vaikka kuinka paljon. Urheilussa on kuitenkin myös se maukas suola, että vaikka huippu-urheilun ura ei urkenisikaan, mielenkiintoisia ja haastavia sekä palkitsevia tehtäviä seuratoiminnasta löytyy varmasti ihan jokaiselle urheiluihmiselle.

Ja vastaavasti monesta nuorena ja aikuisurankin alkumetreillä vaatimattomia tuloksia urheilun saralla tehneestä voi sitten jossain vaiheessa putkahtaa se todellinen menestyjä. En ole varmaan ainut joka esimerkiksi -80 luvun alussa hiihdon arvokisoja seuratessaan manasi Marja-Liisa Hämäläisen vaatimattomia suorituksia kilpaladuilla. Mutta niin vaan hänestäkin tuli, kolminkertainen olympiavoittaja henkilökohtaisilla hiihtomatkoilla Sarajevossa vuonna 1984. Myöhemmin, tosin Kirvesnimen sukunimen siivittämänä olympiamitaleja tuli vielä lisää ja MM-kilpailuistakin kuusi henkilökohtaista mitalia. Ja lukuisat viestimitalit vielä päälle. - Olenkohan minäkin tulossa vanhaksi, kun esimerkit asioihin löytyy helposti noin 40 vuoden takaa ?-

Maltti mukana

Jospa yhteenvetona raapusteluuni toisin esille urheilussa ja erityisesti nuorisourheilussa  elintärkeän sanan maltti. Vaikka nuorena saavuttaisikin kovia tuloksia, kannattaa valmentajien, urheilijoiden sekä myös urheilijoiden taustajoukkojen pitää harjoittelussaan ja tekemisissään maltti mukana. Oikotietä onneen tai kansainväliseen kilpamenestykseen yleisurheilussakaan ei ole olemassa. Kansainvälinen menestys vaatii pitkäjänteisen työn, monipuolisen harjoittelun ja kaikkien oheisasioiden kunnossa olemisen. Ja sittenkään se huippumenestys ei ole varmaa. Aina uhkatekijöitä voi ilmaantua. Ja ehkä yksi suurimmista uhkatekijöistä voi olla ”liian paljon liian nuorena”. Tämä pätee niin odotuksiin, menestykseen kuin harjoitteluunkin. Ja vastaavasti malttia toivon myös sellaisille nuorille, jotka eivät vielä ole sitä SM-mitaliakaan palkintokaappiinsa saaneet. Pitkäjänteinen uurastus  tuo aina jossain vaiheessa palkinnon. Ei ehkä sitä haaveissa päällimmäisenä olevaa, mutta jotain kuitenkin. Tärkeintä ei ole voitto, vaan liikunnallinen elämäntapa. Siitä riittää onnea elämään, vielä näin vanhanakin.

joli

Avainsanat: valmennus, yleisurheilu, KUY


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini